Geeniperintö

14. Luku - Paljastus menneisyydestä

Kun vihdoin heräsin, mahani kurisi nälästä. Tuntui kuin en olisi syönyt päiväkausiin. Kauanhan olin nukkunut?

Huoneessa ei ollut kuin pieni ikkuna, joka oli niin likainen, ettei sen läpi pystynyt arvuuttelemaan oliko päivä vai yö.

Ainakin olin saanut nyt nukkua. Venyttelin ja huomasin, ettei minussa ollut naarmuakaan. Kaikki Kristjanin ja matkan aikana saamani ruhjeet olivat parantuneet. Uskomatonta. Ehkä ihmissutena eläminen ei sittenkään ollut niin paha asia.

Mutta! Jos en olisi ihmissusi, niin olisin tällä hetkellä turvallisesti kotona äidin ja Mijan luona. Enkä todellakaan ottaisi turpaani jatkuvasti kaikilta. Saisin käydä koulua, seurustella ja elää vapaasti kuten tahdoin.

Halusinko tosiaan palata entiseen elämääni? Elää äitini määräyksen vallassa. Pukea ja puhua kuten hän tahtoi. Karttaa ihmisiä, koska kaikki mihin hän katsoi oli epäilyttävää ja pahaa. Eihän hän itselleen mitään voinut. Traumatisoituneet ihmiset käyttäytyvät epäloogisesti, kaiken järjen vastaisesti. Mutta kun se on heille järkevää ja luontaista.

Jos isäni tosiaan oli ollut täysi hirviö, niin en yhtään enää ihmetellyt äitini käyttäytymistä. Kyllä sitä sekoaa varmasti vähemmästäkin. Yritäppä siinä sitten hakea apua kun mies on ihmissusi. Niin, että suljetulle taas.

Uskon, että äitini oli yrittänyt parhaansa kasvattaessaan meitä. Silti olin nyt tyytyväinen, että pääsin pakoon kodistani. Välimatka auttoi minua näkemään, ettei elämän tarvitse olla sellaista kuin se oli Oulussa ollut.

Voisin olla vapaa elämään. Luultavasti. Mistäpä minä tiedän mitä lauma minulta haluaa. Entä jos hekin ovat koston perässä?

"Älä ole hölmö" kuului Jenikan ääni.

Katsoin koko huoneen läpi, mutta Jenikaa ei näkynyt.

"Miten sä teet tätä" ihmettelin ääneen.

Oveltani kuului koputus ja Jenika avasi oven. Hän astui sisään ja huokaisi.

"Voisiks pukee päälles, mä kuiteski jätin sua varten noi vaatteet" Jenika totesi ja tarttui vaatepinoon. Hän heitti vaatteet minulle ja kääntyi sitten katsomaan kohti ovea.

Kiireesti puin vaatteet päälleni. Voi nolo, miksi en ollut heti tajunnut pukea vaatteita kun heräsin. Tästähän alkoi jo tulla tapa. Onneksi tällä kertaa pyyhkeen sijaan olin kääriytynyt peittoon. Se peitti sentään hieman enemmän kuin pyyhe.

En ollut kovin itsevarma esittelemään vartaloani, sillä lihakseni olivat olemattomat. Tämän lauman jäsenistä kaikki olisivat käyneet kehonrakentajista. Hävetti olla tällainen rimpula heidän joukossaan.

"Hei Jensku, miten sä pystyt puhumaan mulle ajatusten välityksellä" kysyin, nyt kun minulla vihdoin oli siihen mahdollisuus.

"Et sit voinut alottaa millää helpommalla kysymyksellä" Jenika ärähti, varmasti ärsyyntyneenä Jensku-nimityksestä.

Jenika kääntyi takaisin minua kohti ja käveli sänkyni viereen. Hän istahti viereeni ja tutki minua katseellaan.

"Kuule, siks ku mä oon niin hyvä" Jenika sanoi naama peruslukemilla tuijottaen silmiini.

Repesin nauruun. Tältä naiselta ei itseluottamusta puuttunut.

Jenikakin alkoi nauramaan. Oli hyvä nähdä hänet iloisena, sillä minusta tuntui, että olin aiheuttanut hänelle lähinnä huolia ja murheita viime aikoina.

Jenika vakavoitui taas.

"Mä puhun ihan suoraan" Jenika jatkoi asiaansa.

"Me ollaan sisaruksia, tai no, sisarpuolia. Meillä on yhteinen isä" Jenika paljasti.

Tätä en ollut osannut odottaa.

"Yhteinen isä" kysyin takellellen.

"Mm-m, sä tosiaan oot vähän pihalla kaikesta" Jenika mutisi takaisin ja puisteli päätään.

Sitten hän jatkoi, "mut siis siks mä voin sua komennella ajatustenkin voimalla"

"Joo öö, mut siis sä et pysty lukemaa mun ajatuksia, ethän?" kysyin epävarmasti.

"Mä tiiän mitä sä aattelet just nyt" sisarpuoleni myhäili.

Voi hiton hitto.

"No mitä mä sit aattelen?" kysäisin. En ollut lainkaan varma kiusoitteliko Jenika minua vai oliko hän tosissaan.

"Ruo-kaa" Jenika sanoi ja nauroi.

"Sun mahas murisee nii ettet ois saanut päiväkausiin ruokaa. Tosin ethän sä oo saanutkaan, nukuit sit pari päivää heti kertaheitolla"

"Oisit voinu herättää" nurisin. En tosin ollut täysin tosissaan, uni oli tehnyt minulle hyvää.

"Tuu sit jo, meiän pitää lähtä metsästää jos aiot saaha ruokaa" Jenika totesi ja nähdessään ilmeeni hän purskahti nauruun.

"Hei en mä ollu tosissaan" Jenika sai vaivoin naurultaan sanoa.

Katsoin häntä yhä järkyttyneenä ja yritin päästä yli hänen vitsailustaan.

Tokenin ja päätin kostaa Jenikalle. Hän oikein kerjäsi sitä.

"Tota, mä oon oikeestaan kasvissyöjä" sanoin niin uskottavasti kuin osasin.

"Paska läppä Elilas" Jenika heitti takaisin.

"Ei se oo läppä, mä en ihan oikeesti syö lihaa, lue vaikka mun ajatukset" sanoin muka itku silmässä. Oikeasti pidättelin nauruani.

Jenika katsoi minua epäuskoisena.

"Siis ihmissusi joka syö pelkkää rehua"

Nyökkäsin. Ihme, että Jenika uskoi minua sillä sain vaivoin pidettyä naamani peruslukemilla.

"Ilmankos sä näytät vähän nälkiintyneeltä" Jenika totesi.

"Hmh, en mä ollu tosissaan, mut en mä kyl ruokaani oo kaupan lihatiskii kauempaa joutunut pyytämään" sanoin Jenikalle hieman äkäisesti. Vai muka nälkiintyneen näköinen!

"Joojoo Elsku" Jenika sanoi nauruaan pidätellen.

"No nii, tuu, lähetää sinne syömää, pääset sen jälkeen tutustuun koko laumaan" hän jatkoi hymyillen ja tarttui käteeni.