Geeniperintö

8. Luku - Päivällinen

Kop-kop, kop-kop- kop-kop.

Kuulin ovelta ärsyttävää koputusta ja minun teki mieli karjua koputtajaa painumaan muualle koputtamaan. Olin jo avaamassa suutani, kunnes muistin missä olin.

"Joojoo" mumisin ja nousin sängystä ylös. Laahustin avamaan oven raskain askelin yhä unenpöpperössä.

"Mitä" kysyin samalla kun avasin oven. Nadja seisoi oven takana ja hymyili minulle iloisesti.

"Äiti käski sanomaan, että kohta on ruoka" Nadja sanoi.

"Joo mä tuun kohta" sain sanotuksi, vaikka oikeasti olisin voinut kömpiä takaisin sänkyyn nukkumaan. Nadja juoksi kohti alakertaa ja huokaisin. Miten tuolla tytöllä riitti energiaa?

Suljin oven ja nostin matkalaukkuni sängylle. Pyöritin lukkoon oikeat numerot ja se napsahti auki. Otin nopeasti puhtaat vaatteet esiin ja siirsin ne laukun viereen. Päätin käydä nopeasti vielä suihkussa, sillä olin vieläkin uneni jäljeltä hiestä nihkeä. Olin nähnyt unta, että olin purrun siskoani Mijaa ja muuttanut hänet. Minua puistatti pelkkä ajatuskin.

Astuin kylpyhuoneeseen ja katsoin peiliin. Minua inhotti muuttuneet silmäni. Olin vältellyt muuttumisestani lähtien peiliä. En ollut vieläkään tottunut jäänsinisiin silmiini. Käänsin katseeni ja menin kuumaan suihkuun. Seisoin paikallani ja annoin veden virrata.

Havahduin, kun oveltani kuului taas koputus. Olin menettänyt ajantajuntani.

"Olen tulossa" huudahdin ja suljin hanan. Nappasin pyyhkeen ympärilleni ja tällä kertaa ohitin peilin siihen vilkaisematta. Peili olisi varmaan ollut höyryssä, joten pakoilin sitä aivan turhaan.

Kuivasin itseni nopeasti ja kiskoin puhtaat vaatteet päälleni. Kampasin nopeasti hiukseni ja kiiruhdin alakertaan. Toivottavasti en ollut jo myöhässä.

Alakertaan päästyäni muut jo istuivat keittiön pöydän ääressä. Kristjan nosti päätään ja katsahti minua, taas hyvin ärsyyntyneen näköisenä. Mikä ihme häntä vaivasi? Aivan kuin olisin ollut jokin inhottava torakka hänen asunnossaan.

"Tule istumaan" Vanessa sanoi ja osoitti paikkaa Nadjan vieressä. Nadja hymyili minulle suu täynnä ruokaa ja moikkasi minua.

"NADJA! Syö suusi tyhjäksi" Vanessa komensi ja puisteli päätään.

"Mm-m" Nadja vastasi ja keskittyi puremaan ruokaansa.

Istuin hänen viereensä ja Vanessa ojensi minulle tyhjän lautasen. Pöydässä oli lihapataa, perunoita ja erilaisia lisukkeita. Minun ei oikeastaan ollut nälkä vieläkään, mutta koska en halunnut olla epäkohtelias, otin lautaselleni ruokaa.

Kristjan istui minua vastapäätä ja kiristeli hampaitaan. Hän leikkasi lihanpalojaan kuin olisi halunnut tappaa ne yhä uudelleen ja uudelleen. Kristjan siirteli ruokaansa lautasellaan haarukalla puolelta toiselle ja oli selvästi kadottanut ruokahalunsa.

"Olen pahoillani Elilas, mutta me joudumme Oskarin kanssa lähtemään jo tänään illalla. Laumallamme on kokous, joka koskee sinua. Emme ole vielä kertoneet sinun olevan täällä, ja niin on toistaiseksi paras. Otamme Nadjan mukaan, joten Kristjan on seuranasi." Vanessa sanoi ja katsahti Kristjaniin.

Olin taas hämilläni. Kokous minusta? Miksi? Olin aivan, no, lähes tavallinen teinipoika.

"Miksi te pidätte kokouksen minusta" kysyin hämmentyneenä.

"Tuota..." Vanessa vastasi ja mietti pitkään vastaustaan.

"Elilas, en tiedä miten sanoisin tämän. Isäsi ei ollut kovin hyvä mies, ja laumamme on hieman huolissaan, että seuraat hänen jalanjälkiään" Vanessa kuiskasi hennolla äänellä, selvästi pahoillaan minun puolestani.

"Ai hieman" Kristjan nauroi. Vanessa katsoi Kristjania tuimasti ja Kristjan lopetti oitis nauramisen.

"Kristjan, me puhuimme tästä jo. Oletan, että pidät Elilaksesta hyvää huolta meidän poissa ollessamme. Te ette saa lähteä talosta mihinkään. Ymmärrätkö sinä" Vanessa tiukkasi.

"Ymmärrän" Kristjan mutisi takaisin ja siirteli taas haarukallaan ruokaansa ympäri lautasta.

Nadjakin oli vakavoitunut ja söi hiljaa ruokaa vieressäni. Olin jo tottunut, että Nadja oli aina iloinen, joten oli omituista nähdä hänet noin vakavana. Ruokapöytään oli laskeutunut  painostava hiljaisuus. Asiassa oli varmasti enemmän kuin Vanessa ja Oskar suostui kertomaan.

Nadja katsoi minuun ja olin näkevinäni kyyneleen hänen silmäkulmassa. Kun hän huomasi ilmeeni, hän paransi ryhtiään ja huusi "ISIII, saisinko ketsuppia", katsoen Oskaria koiranpentu-ilmeellä.

Katsahdin Nadjaa uudestaan. Omituinen lapsi, ajattelin ja puistelin päätäni.

Oskar ojensi Nadjalle ketsupin ja hymyili tytölleen. Minulle oli jo käynyt selväksi sekin, että Oskar oli melko vähäpuheinen. Hän kuitenkin selvästi rakasti lapsiaan. Olisipa minullakin ollut tuollainen isä.

Tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi heidän päivällispöydässään. Heidän oleminen oli niin rentoa ja vapaampaa verrattuna omaan kotiini. Vaikka Kristjan selvästi inhosikin minua, tämä oli silti paras perhepäivällinen jonka olin kokenut. Ihan sama, vaikka minua vihattaisiin isäni takia. Minä en ollut hän. Kunhan lauma oppisi tuntemaan minut, he huomaisivat ettei minun takia tarvinut olla huolissaan. Olin varma, että Vanessa ja Oskar pitäisi minun puoliani.

Kristjan nousi pöydästä ja käveli suoraan yläkertaan. Vanessa huokaisi, nousi pöydästä ja alkoi korjaamaan astioita.

Nousin äkkiä pöydästä auttaakseni häntä. Siivosimme Vanessan kanssa hiljaisuudessa ruokailun jälkiä. Oskar ja Nadja olivat poistuneet paikalta, luultavasti pakkaamaan tavaroitaan.

"Elilas" Vanessa sanoi ja nostin katseeni häntä kohti. Olin juuri ollut laittamassa astioita pesukoneeseen.

"Älä välitä Kristjanista. Hän on vain huolissaan laumasta" Vanessa totesi.

"En ymmärrä koko asiaa. Mitä lauma tahtoo minusta ja onko Kristjanilla syytä olla huolissaan" kysyin, sillä Vanessa salasi minulta selvästi jotain.

"Lauma vain haluaa varmistaa, että sopeudut joukkoomme. Kristjan vain ylireagoi, ei meillä mitään hätää ole" Vanessa sanoi hymyillen.

"Miksi he eivät sitten saa tietää, että olen täällä" kysyin taas.

"Kyse on vain varatoimista Elilas, älä ole huolissasi. Laumassamme on muutama jäsen, jotka vihasivat isääsi. He tekisivät mitä tahansa voidakseen kostaa hänen tekemänsä asiat" Vanessa kertoi ja vakavoitui.

"Kun lauman vanhimmat hyväksyvät sinut osaksi laumaamme, he eivät voi sinulle enää mitään" Vanessa totesi. 

"Mmm" vastasin ja laitoin viimeisetkin astiat pesukoneeseen. Vanessa tuntui olevan hyvin varma, että minut hyväksyttäisiin osaksi laumaa. Hänhän oli käyttänyt sanaa "kun" eikä "jos".

En tiennyt miten minulle kävisi jos minua ei hyväksyttäisikään. Minut tuomittaisiin yksinäisyyteen ja perässäni olisi sen jälkeen isäni vihamiehiä. Ihan niin kuin minä olisin vastuussa hänen teoistaan.

"Mene nukkumaan" Vanessa kehotti.

"Me lähdemme Oskarin ja Nadjan kanssa pian, me palaamme parin päivän sisällä" Vanessa sanoi ja lähti kanssani kävelemään kohti yläkertaa.