En ehkä olisi halunnut lähteä. Haikein mielin kävin varastosta hakemassa itselleni laukun ja tavarani, jotka äitini oli nakannut pahvilaatikkoihin. Laatikot eivät olleet missään järjestyksessä, enkä edes tiennyt mitä minun tulisi ottaa mukaani. Pakkasin ensimmäisenä vaatteeni, niitä tulisin ainakin tarvitsemaan.
Mitä muuta? Mitä minä siellä oikein teen?
Äidilläni ei ollut minkäänlaisia yhteystietoja sukulaisiimme, tai yhteystiedot olivat vanhentuneita, joten joutuisin etsimään edes jonkun sieltä käsiini. Jo tämän olisi pitänyt kertoa äidilleni, että suunnitelma oli täysin tuhoon tuomittu. En minä ole mikään palkkiometsästäjä, vaan teinipoika. Se, että minä en puhu kieltä, ei tule helpottamaan asiaa. Englannin kielen taitoni on noh, hyvinkin kohtalainen.
Minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, joten pahimmassa tapauksessa muuttuisin sudeksi, ja pyörisin ympäri metsiä niin kauan, kunnes keksisin jotain parempaa tekemistä. Eipähän tarvitsisi maksaa majoitusta, ja ruokakin olisi ilmaista. Ruoka pitäisi kyllä metsästää itse. Pitääkö minun ihan oikeasti ruveta metsästämään jäniksiä hengissä säilymiseksi? Ehkä sittenkin pyydän äitiä vuokraamaan minulle asunnon, ja antamaan rahaa. En todellakaan aio mennä metsään kirppujen purettavaksi vapaaehtoisesti.
Sain vaatteet pakattua, otin mukaan valokuvia minusta ja Mijasta, sekä muutaman kuvan Sarasta. Varmuuden vuoksi otin kuvia myös äidistäni ja isästäni. Ehkä heidän kuvallaan löytäisin sukulaisiani.
Suunnitelma vaati vielä hiomista, joten menin äitini luokse keskustelemaan.
”Äiti, miten nää aattelit hoitaa majotukseni, raha-asiat ynnä muut?” kysyin varovaisesti.
”Tiedätkö Elilas, olen tässä katsellut netissä tarjolla olevia asuntoja. Voisimme vuokrata sinulle yksiön Ljubljanasta, maan pääkaupungista, josta sitten on helppo kulkea eri puolille maata. Mielestäni sinun ei kannata lähteä nyt vaihto-oppilaaksi, terveydentilasi vuoksi, tiedäthän… Mutta ajattelin, että kerromme Mijalle sinun menevän vaihtoon sinne, koska olet saanut hienon mahdollisuuden opiskella alaa jota rakastat”
”Niin äiti, määhän kun varmasti haluan tulevaisuudessa sähkötekniikan insinööriksi ja elektroniikkateollisuus Sloveniassa oikein kukoistaa tällä hetkellä” heitin vitsillä.
Äitini ei selvästikään ymmärtänyt minua ja pudisti vain päätänsä.
”Kyl mä ymmärrän, joojoo, meen vaihtoon jos joku kysyy, koska mä lähden?”
”Minä selvitän asiaa, mutta tämän viikon lopussa jos saan huolehdittua sinulle asunnon ja ostettua matkaliput. Lisäksi saat käyttöösi isäsi perintötilin, joten sinulla on riittävästi rahaa viettää siellä aikaa niin kauan kuin on tarve” äiti selvensi.
”Tarkottaaks toi nyt niinku viikkoja, kuukausia vai vuosia?” kysäisin epätietoisena.
”Ehkä jopa vuosikymmeniä” kuului hento kuiskaus.
Katsoin äitiäni järkyttyneenä ja poistuin omaan huoneeseeni. Ymmärsin, että hän haluaa eroon minusta, mutta vuosikymmenien ajaksi? Olin ajatellut muutamaa viikkoa tai kuukautta, vuotta enimmillään.
Joku muu ehkä olisi ollut tällaisesta mahdollisuudesta innoissaan, mutta minä, joka pidin ihan tavallisesta elämästäni, ihan tavallisessa kaupungissa, tilanne ei tosiaan ollut unelmien täyttymys. Minun ikäiseni useimmiten asuivat vielä kotona, ja aikuistuttuaan muuttaisi omilleen, ehkä samaan kaupunkiin vanhempiensa kanssa, ja saisivat tukea. Nyt kuitenkin joutuisin 16-vuotiaana muuttamaan vieraaseen maahan leikkimään salapoliisia tai mitälie.
Toisaalta normaali elämä taisi jäädä jo kauas taakse silloin kun muutuin ensimmäisen kerran. Ehkä tämä nyt sitten oli osana elämääni. Ainakin siihen asti, että löydän parannuskeinon. Saatanpa alkaa geenitutkijaksi, ja keksin keinon itse. Ajatus itsessään on kyllä täysin epärealistinen, eikä minusta taida olla biotekniikan opiskelijaksi. Ei nyt, eikä välttämättä koskaan.
Helpotus kuitenkin oli, että todennäköisesti en siis joutuisi huolehtimaan raha-asioistani, sillä äitini oli luvannut, että rahat riittää. Jos ei riitä, niin tulen takaisin kotiin, se varmasti riittää uhkaukseksi saada lisää rahaa tarvittaessa. Äitini ei varmasti haluaisi minua takaisin, ainakaan kovin pian.
Niin, että tästä se nyt lähtee. Laitoin Saralle viestin, että äitini lähettää minut ulkomaille vaihto-oppilaaksi, ainakin lukukauden loppuun, ja olen pahoillani, mutta meidän on erottava. Elämäntilanteeni ei juuri nyt ole sopiva parisuhteelle, enkä koe olevani valmis sitoutumaan.
Jep, just niin. ”Elämäntilanteeni”. Niimpä.
Voisiko naurettavampaa selitystä olla. Eipä varmaan. Mutta en osannut selittää tilannetta mitenkään toisin. Säälittävää lähettää eroviesti. Minun olisi pitänyt soittaa, tai tavata kasvotusten. Miten ihmeessä olisin voinut? Halusin sanoa Saralle, että rakastan häntä yli kaiken, ja todellakin haluan viettää hänen kanssaan lopun elämästäni, enkä halua lähteä minnekään, mutta minun on pakko lähteä.
Miten voisin tämän pakon selittää? Ilman, että Sara pitäisi minua mielenterveyspotilaana tai täysin seonneena? En halua valehdella hänelle, joten jättämällä hänet näin säästyn toivottavasti selittelyiltä. Tyhjentävästi ”tämä oli nyt sitten tässä”, ja sen jälkeen radiohiljaisuus. Poistuisin maasta, ennen kuin hän etsisi minut käsiinsä, toivottavasti.
Pian olisin jo lentokentällä, matkalla tuntemattomaan. Toivon mukaan löydän matkaltani jotain, mikä auttaa minua elämään sellaista elämää, jonka olisin halunnut. Antti Tuiskun sanoin ”Peto on irti”, ja se on viimeisin asia mitä haluan. Minun on pakko oppia kontrolloimaan itseäni, tai vahinkoja tapahtuu.
أنت تقرأ
Geeniperintö
مستذئبElilas täyttää 16-vuotta ja suvun kirouksena hänestä tulee ihmissusi. Hänen äitinsä päättää lähettää hänet pois kotoa, jolloin asiat käyvät mielenkiintoiseksi.
