Geeniperintö

11. Luku - Eksynyt

En tiedä olinko nukahtanut vai pyörtynyt aiemmin. Minua paleli. Tärisin kylmästä ja pakottauduin avaamaan silmäni.

Olin yhä metsän keskellä. Ainakaan Kristjan ei ollut lähtenyt perääni, olin varma, että hän olisi löytänyt minut muuten. Toisaalta en tiennyt kauan olin maannut maassa, voihan olla, että hän kohta ilmestyisi luokseni.

Alkoi olla loppukesää, eli ilmat olivat alkaneet jo hieman kylmetä öisin. Metsässä oli melko pimeää, sillä yön vähäisen valon torjuivat metsän lehtipuut melko tehokkaasti. En nähyt missään kaupungin valoja, enkä ollut varma mistä suunnasta olin tänne tullut. Olin siis eksynyt.

Hienoa, siis todella hienoa. En tiennyt mihin suuntaan lähtisin. En halunnut lähteä kävelemään Kristjania vastaan, sehän vasta olisikin ollut.

Mitä ihmettä minä teen?

Päätin nousta ylös ja tarkistin, että päiväkirja oli turvassa. Minun täytyi päästä turvaan johonkin, missä saisin lukea sitä rauhassa. Halusin pois metsästä.

Entä jos muuttuisin sudeksi?
Löytäisin metsästä helpommin ulos ja paljon nopeammin kuin ihmisenä. En kuitenkaan ollut muuttunut kuin kerran, 16-vuotispäivänäni, joten en ollut varma miten asia käytännössä edes tapahtuisi.

"Muutu" sanoin itselleni. Mitään ei tapahtunut.

Voi hitto, meinasin muuttua aina silloin kun se ei ollut suotavaa, ja kun vihdoin olisin halunnut muuttua, se ei onnistunut.

Kokeilin erilaisia keinoja, mutta mikään niistä ei näyttänyt toimivan.

Mitä minä nyt teen?

Olin uupunut, väsynyt ja nälkäinen. En ollut ottanut mukaani muuta kuin päiväkirjan. Ei sillä, että minulla olisi ollut tilaisuutta jäädä pakkaamaan tavaroitani. Minua harmitti eniten se, etten ollut ottanut mukaani puhelintani.

Olisin voinut käyttää sen navigaattoria. Ehkä jopa soittaa poliisit hakemaan minut turvaan. Hah, niin varmaan. Minut olisi viety mielenterveysosastolle jos puhuisin ihmissusista ja muusta minulle tapahtuneesta.

Kuulin rasahduksen takaani. Voi ei, Kristjan, ajattelin ensimmäisenä.

Käännyin nopeasti äänen suuntaan. Edessäni muutaman metrin päässä seisoi susi.

"Kristjan..?" kuiskasin. En ollut varma oliko susi Kristjan vai oikea vuoristosusi. En tiennyt ihmissusista, tai edes susista oikeastaan mitään. Tiesin kuitenkin, ettei se luultavasti tahtonut minulle mitään hyvää.

Pelko täytti minut. Susi tuijotti minua silmiin eikä liikahtanutkaan. En uskaltanut itsekään liikkua.

Seisoimme täysin hiljaa ja liikkumatta tuijottaen toisiamme.

Kunnes hiljaisuus rikkoontui.

"Elilas" kuului huuto joka kaikui ympäri metsää. Se oli Kristjanin ääni. Susi siis ei ainakaan ollut Kristjan.

"Lähdetään Elilas" kuulin äänen päässäni. Mitä ihmettä?

Susi katsoi minua ja yritti selvästi saada minua seuraamaan itseään.

Kristjanin ääni lähestyi meitä, joten päätin lähteä kävelemään suden perässä. Mieluummin otin riskin seuraamalla tuntematonta sutta kuin kohtaisin Kristjanin tänä yönä vielä uudestaan.

"Muutu Elilas, hän saa meidät muuten kiinni" kuului taas ääni päässäni.

"En osaa" kuiskasin. Kristjanin huuto ei kuulunut enää kovin kaukaa. Hän saisi minut kiinni jos pysyisin ihmisenä.

Yhtäkkiä susi kääntyi ja lähti juoksemaan minua päin. Säikähdin. Mitä se aikoi?

Välissämme ei ollut enää edes puolta metriä kun susi pysähtyi. Se katsoi minua syvälle silmiin. Minun teki kääntää katseeni pois, mutta en pystynyt.

Tunsin lämmön juoksevan ympäri kehoani. Seuraavaksi tuli kipu. En ollut ikinä kokenut vastaavaa. Tällä hetkellä olisin mieluusti Kristjanin murjottavana, sillä se oli ollut pientä tähän verrattuna. Olisin ulvonut kivusta, mutta suustani ei päässyt pihahdustakaan.

Vaivuin maahan suden jalkoihin ja rukoilin mielessäni, että kipu loppuisi. En kestänyt yhtään enempää.

Suljin silmäni ja kun avasin ne, kipu oli poissa. Yritin nousta seisomaan, mutta jokin oli hassusti. Katsahdin jalkoihini, mutta jalkani olivat poissa. Tilalla olivat pörröiset suden tassut.
Minä olin vihdoin muuttunut.

Nousin vihdoin seisomaan. Tassuttelin hetken ympäriinsä arastellen oksia tassujeni alla. Tämä oli... omituista, mutta samalla täysin mahtavaa. Hypähtelin innoissani paikoillani ja totuttelin uuteen kehooni.

Susi katsoi minua ihmetyksen vallassa ja pudisteli päätänsä.

"Elilas, minä tiedän sinun olevan täällä" Kristjanin ääni tunkeutui korviini. Ääni kuului paljon selvemmin kuin aiemmin. Hän oli joko päässyt jo todella lähelle, tai susilla oli erittäin hyvä kuulo.

"Tule, meidän pitää mennä", ääni päässäni keskeytti ajatukseni. Äänen täytyi kuulua tälle vieraalle sudelle. En käsittänyt miten ajatusten kautta keskustelu oli mahdollista, mutta minulla ei ollut aikaa ruveta pohtimaan asiaa.

Huomasin vaatekasan maassa siinä kohtaa jossa olin muuttunut. Päiväkirja!

Miten saisin sen mukaani?

"Meidän pitää lähteä, nyt!" ääni kuului ja nappasin päiväkirjan suuhuni hampaideni väliin. En keksinyt muutakaan.

Susi lähti juoksemaan täysin vastakkaiseen suuntaan mistä Kristjanin ääni oli kuulunut. Juoksin perässä kompuroiden, sillä en ollut tottunut liikkumaan neljällä jalalla. Olin todella kömpelö, eikä suussa roikottamani kirja auttanut asiaa.

Kristjanin ääni alkoi vihdoin loitonemaan takanamme ja saatoin huokaista helpotuksesta. Ainakin toistaiseksi.

Jos tämä vieras susi haluaisi pahaa minulle, hän olisi tappanut minut jo.

Juoksimme yhdessä metsän halki. En tiennyt mihin olimme juoksemassa, enkä välittänyt koko asiasta. Kylmyys ja kipu olivat poissa. Juokseminen tuntui vapaudelta. Kuin olisin juossut karkuun ongelmiani.

Toivoin vain, etteivät ne saavuttaisi minua koskaan.