Geeniperintö

24. luku - Huone

"Me ei todellakaan olla lähössä täältä" Jenika puuskahti.

"Mä luotan Janeziin, ja jos se sano et me ollaan tääl turvassa ni sit me jäädään tänne" hän vielä jatkoi.

Katselin Jenikaa mietteliäänä. Halusin lähteä täältä ja äkkiä. Paeta vielä kun se oli mahdollista. Entä sitten jos ja kun Janez tulee tänne valtavan susilauman kera? Meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia heitä vastaan. Toisaalta, mihin me muka lähtisimme? Ostaisimme lentoliput Suomeen ja häipyisimme täältä kokonaan? Olin saanut niin tarpeekseni tästä kaikesta, että ajatus kuulosti varsin houkuttelevalta. Tosin ehkä oli parempi olla palaamatta Suomeen. Äiti oli luultavasti yhä täysi sekopää. Tiesin myös, ettei Jenika lähtisi mihinkään ilman Kristjania.

En ymmärtänyt Jenikaa. Kristjanista oli ollut tähänkin mennessä pelkkää harmia. Hänen takiaan emme voineet lähteä täältä. Jos Jenika ei rakastaisi häntä, voisimme lähteä samantien pakomatkalle. Pelastautua vielä kun siihen oli mahdollisuus.

"Joten..." Jenika kysyi ja katsoi minua hieman ärsyyntyneenä.

"En tiiä" vastasin hänelle totuudenmukaisesti. Minua ärsytti hänen ärsyyntyneisyytensä, sillä olin itsekin jo valmiiksi raivoissani tilanteesta.

Tässä kohtaa voin myöntää, että minulla on luottamusongelmia. En pystynyt uskomaan, että Janez pysyisi meidän puolellamme. Hän pettäisi meidät varmasti. Jenika oli niin sinisilmäinen uskoessaan meidän olevan turvassa täällä.

Kiertelin ympäri asuntoa etsien todisteita siitä, että Janeziin pystyisi luottamaan. Tosin hän tuskin piti päiväkirjaa. En itsekään tiennyt mitä olin etsimässä.

Kävi ilmi, ettei hän ilmiselvästi viettänyt täällä paljon aikaa. Joka puolella oli pölyä eikä tavaraa ollut paljon. Askeleeni kaikuivat huoneessa kun kiertelin tutkimassa asuntoa tarkemmin. Etsien jotain mikä kertoisi lisää Janezista. Komerot huusivat kuitenkin tyhjyyttään. Jenika katsoi minua paheksuvasti penkoessani paikkoja.

Astuin lopulta asunnon pieneen keittiöön. Avasin jääkaapin oven ja se huusi tyhjyyttään. Ainoastaan kestsuppipullo ja margariinipaketti. Pakkohan Janezin oli jotain syödä ajattelin ja pistin oven kiinni.

Lopulta menin keittiön komerolle. Avasin komeron oven ja sen sisältä löytyi ainoastaan epämääräisiä lihasäilykkeitä. Siirtelin säilyketölkit ulos komerosta pöydälle tutkiakseni niiden sisältöä tarkemmin. Silloin huomasin komerossa jotakin outoa. Tyhjensin äkkiä loputkin tölkit ja astuin komeron syvennykseen.

Jenika astui keittiöön ja katsoi minua taas paheksuvasti.

"Toivottavasti sä pistät noi sit kans takasin" hän tokaisi.

"Älä viitti" sanoin ja pyörittelin hänelle silmiäni.

"Kato, täällä on saranat" jatkoin ja osoitin komeron vasemmalle puolelle.

Tyhjennettyäni kaapin purkeista seinässä näkyi selvästi saranat. Saranat olivat selvästi aiemmin piilotettu tavaroiden taakse.

Työnsin kevyesti komeron peräseinää, mutta se ei liikahtanut paikoiltaan. Kokeilin varovasti seurata käsilläni saranoiden kohdalta mahdollisen oven reunaa ja kurotin lopulta katonrajaan. Huomasin komerossa olevat kattolistat. Ne olivat aiemmin ilmeisesti olleet valkoiset, mutta nyt maalipinta oli lohkeillut, eikä siitä ollut jäljellä enää paljoakaan väriä. Ehkä oven reunat oli piilotettu kattolistojen taakse. Nyt minun piti enää keksiä miten oven saisi auki.

Kävin käsilläni läpi reunoja kunnes sormiini osui jokin. Kurkottelin katsomaan tarkemmin mihin olin osunut. Kattolistan alla oli pieni musta painonappi. Mietin uskaltaisinko painaa tuota nappia. Toisaalta mikä olisi pahinta mitä voisi käydä? Joten painoin.

Odotin.

Ja odotin.

Kunnes oven ympäriltä kuului hirveä sihinä ja tunsin tunkkaisen ilmavirran tunkeutuvan ulos oven takaa olevasta huoneesta. Ovi lähti nousemaan hitaasti ylöspäin.

Jenika astui minua lähemmäs ja katsoi ovea järkyttyneenä.

"Mitä sä menit tekemään" hän kysyi ja katsoi ihmeissään hitaasti nousevaa ovea. Olin aivan yhtä ihmeissäni kuin hänkin. Odotimme jännittyneinä oven aukeamista.

Kun ovi oli vihdoin noussut ylös asti, katsoimme toisiamme Jenikan kanssa. Kumpi menisi ensin? Halusimmeko edes todella tietää, mitä sieltä löytyisi?

Huone oli täysin pimeä ja komeron valo ei riittänyt valaisemaan siitä kuin pienen osan huoneen edustasta. Rohkaistuin ja astuin huoneeseen.

Napsautin seinässä olevaa valonkatkaisijaa ja valot räpsyivät hitaasti auki. Katsahdimme Jeninan kanssa toisiamme ja astuin lähemmäs huoneen peräseinää. Seinällä oli kymmenittäin näyttöjä. Näytöt olivat kuitenkin täysin pimeinä.

Näyttöjen alla sijaitsi työpöytä, jonka päällä oli toimistotarvikkeita, näppäimistö ja hiiri. Kumarsin pöydän alle ja huomasin siellä tietokoneen. Pitäisikö minun yrittää käynnistää se, mietin itsekseni.

Painoin nappia ja kone alkoi hurisemaan käynnistymisen merkiksi. Näytöt syttyivät ja ajattelin, että vihdoin saisimme jotain selvitettyä.

"Tää kysyy tunnusta ja salasanaa" huokaisin Jenikalle pettyneenä. Jenika astui huoneeseen ja käveli luokseni.

"No mistä mä sen tietäisin" Jenika kysyi koppavasti.

"No en tiiä, sä se tässä Janezin bestis oot" äkäisin hänelle takaisin.

"Ehkä se löytyy täältä jostain" Jenika sanoi ja alkoi penkomaan huonetta läpi. Hän katsoi aluksi läheisen lipaston laatikot läpi.

"Ja kukas nyt penkoo paikkoja" irvailin hänelle. Siitäs sai kun valitti minun aikaisemmista etsinnöistä.

"Ääh, anna olla" Jenika sanoi muka kiukkuisena vaikka näinkin hänen yrittävän piilotella hymyään.

Lopulta hän kurkkasi näppäimistön alle.

"Ei voi olla totta" hän hihkaisi.

"Mitä" kysyin ja kävelin pöydän eteen katsomaan Jenikan löytöä. Pöydällä näppäimistön alla oli lappu, johon oli kirjoitettu kaksi sanaa. Oletettavasti toinen olisi tunnus ja toinen salasana.

Näppäilin nopeasti tunnukset koneeseen ja jäimme odottamaan kirjaisiko järjestelmä meidät sisään.