Lokhin malja

Luku V ~ Miksi minua ei jätetä edes kuolleena rauhaan?

   Kun sitten joskus heräsin, huomasin olevani omassa huoneessani. Päätäni särki ärsyttävästi. Olin tainnut tipahtaa tuolilta lattialle. Hieroin päätäni noustessani istumaan. Ihmettelin, miksei kukaan ollut tullut hakemaan minua. Muistelin ärtyneenä keskusteluani demonin kanssa. Mitä Nottim oli sanonutkaan? Demonit ehdottivat liittoa, jos pitivät tästä maagista? Se ei kuulostanut kovin kivalta. Toisaalta... Rupesin nauramaan.
"Ei ole todellista!" ähkin itsekseni. Joku näköjään piti minusta. Harmi vain että tämä joku sattui olemaan demoni.
   Naureskelin itsekseni samalla kun nousin ylös ja kurkistin ikkunasta ulos. Ei ihme ettei minua oltu kaivattu. Kello oli vasta viisi. Kukaan ei kaipaisi minua moneen tuntiin. Niin aikaisin herääminen ärsytti minua. Vaikka, toisaalta, oli se parempi kuin se, että maagit löytäisivät minut ja alkaisivat udella mitä minulle oli taas tapahtunut. Kuten voi hyvin arvata, tästä en tosiaankaan haluaisi puhua kenellekään, varsinkaan maageille.
   Huokaisin tajutessani, että minun pitäisi kirjoittaa tauluuni lohikäärmeen nimi. Ja sen kun vielä jostain vetäisisi. Löysin taulun pöydältäni, vaikka olin melko varma ettei se siellä ollut aiemmin ollut. Vajosin nojatuoliini ja tuijotin taulua. Ja vinkaisin. En ole aivan varma mistä syystä, säikähdyksestä, hämmästyksestä vai tyytyväisyydestä tai vaikka noista kaikista. Syyn kuitenkin tiesin. Joku oli kirjoittanut tauluun lohikäärmeelleni nimen, sekä sukupuolen. Fandclie. Uros. Fandclie? Rypistin otsaani ja kaivoin muinaisen kielen oppikirjani esiin. Fandclie... Tutkittuani kirjaa jonkin aikaa löysin sieltä sanan merkityksen. Fandclie tarkoitti Liekkien Lahjaa.
   Naurahdin miltei hermostuneena. Ei tarvinnut arvailla, kuka sen nimen oli keksinyt. Eihän minun huoneessani muita ollut käynyt kuin Fandérer. Rypistin otsaani. Eikös Fandérer tarkoittanut voimakasta liekkiä? Lyhennettynä Liekki. Eh. Miten vaan. Liekkien Lahja, tai Liekin Lahja.
"Mä tapan sen demonin", mutisin itsekseni samalla kun kaivoin pyyhekumini esiin. Tuo nimi sai minut kuitenkin miettimään. Fandérer oli Liekkimyrskyjen herra. Miksi kaikki Liekkimyrskyt tuntuivat pitävän minusta, jos ne normaalisti olivat niin häijyjä?
   Ärisin itsekseni, kun tajusin, ettei teksti lähtenyt mitenkään pois. Yksi uusi merkki siitä, että se demoni taisi oikeasti pitää minusta. Jos sen lohikäärmeetkin tykkäsivät minusta. Jatkoin tekstin kumittamista turhautuneena. Lopetin sen vasta puolen tunnin kuluttua, kun lopulta suostuin ymmärtämään ettei se lähtenyt pois. Katsoin nimeä ärtyneenä. Kyllähän Fandclie oli hieno nimi, mutta en oikein pitänyt mitä se saattoi tarkoittaa.
   Purin huultani ja tungin taulun laukkuuni. Vetäisin sieltä ison kasan kirjoja ja tungin uusia tilalle. Katsoin niitä synkästi. En ollut tehnyt läksyjäni. Mutta mitä väliä. Pitäisi varmaan pakottaa se demoni tekemään läksynikin kun vei minun elämästäni niin paljon aikaa hukkaan. Huokaisin ja kurkkasin alas pihalle. Pihalla juoksenteli jo tallipoikia ja muutamia maageja.
   Silloin muistin sen herra Saiblingin jakaman paperin. Kaivoin sen laukustani esiin, ja tutkiskelin sitä. Siinä kerrottiin lohikäärmeiden hoidosta, ja siinä oli myös aikataulu, mitä minun pitäisi Fandclien kanssa tehdä. Katsoin, mitä minun pitäisi tehdä tänään. Ilmeisesti minun pitäisi viedä Fandclie kävelylle narussa. Niin kuin joku koira. Ei kiitos. Se kuulostikin täysin naurettavalta. Ulos se kyllä pitäisi viedä. Päätin käydä tervehtiä Fandclieä ennen kuin menisin syömään. Otin laukkuni varmuuden vuoksi mukaan, ennen kuin ryntäsin alas pihalle.
   Fandclie tervehti minua hyppimällä karsinansa seinää vasten. Hymyilin sille iloisesti.
"Huomenta", tervehdin sitä. Fandclie vinkaisi ja alkoi kiertää kehää karsinassaan. Kun astuin sinne sisään, se loikkasi heti kimppuuni, niin että olin kaatua ja lyödä pääni seinään. Naurahdin.
"Lopeta! Sinähän kohta tapat minut tuolla menolla!" hymyilin sille. Fandclie katsoi minua pää kallellaan. Katselin sitä ylpeänä. Tuskin kovin moni lohikäärme noin iloinen oli. Varsinkaan Liekkimyrsky. Värähdin tahtomattani. Se toi mieleeni pahoja ajatuksia, joten kiirehdin rapsuttelemaan Fandclieä.
   Kuulin kellojen lyövän seitsemän. Vielä olisi tunti ennen aamupalaa. Päätin kuluttaa sen koko ajan Fandclien kanssa, ja niin myös sitten tein.
   Kun arvelin kellon olevan kahdeksan, sanoin Fandclielle heipat ja lähdin aamupalalle. Se oli jo hiukan yli kahdeksan, ja suuri osa oppilaista oli juuri syömässä. Otin itselleni paahtoleipää, joka ei ollut tällä kertaa palanutta, ja etsiydyn Sethin ja Abyssan luo.
"Missäs sinä olet ollut?" Abyssa kysyi.
"Fandclien luona", vastasin kohauttaen olkiani.
"Ai sen punaisesi?" Seth tarkensi. Nyökkäsin. "Mistä sinä sille tuollaisen nimen vetäisit?"
Olin juuri juomassa maitoa. Meinasin tukehtua siihen, ja purskautin siitä osan pöydälle. Yskin ankarasti. Abyssa ja Seth tuijottivat minua.
   "Eikö se ollut ihan normaali kysymys?" Seth kuiskasi liioitellun kuuluvasti Abyssalle. Minä irvistin.
"No... Eiköhän se ole", minä mutisin. "Se vain... Miten se nimi tuli... Ei ole kovin kiva juttu."
"Miten niin?" Abyssa kysyi.
"No, näin ensiksi... Minä en edes keksinyt sitä itse."
"No mitä pahaa siinä nyt on?" Seth kysyi.
"Mutta kuka sen sitten muka keksi?" Abyssa katsoi Sethiä kulmiaan rypistäen. Pudistin päätäni.
"Sehän minua tässä juuri ärsyttääkin. Kuka sen keksi, ja mitä se nimi tarkoittaa."
"Fandclie tarkoittaa Liekkien Lahjaa, eikö niin?" Seth kysyi. Minä ja Abyssa nyökkäsimme.
"Se oli se demoni taas", minä ilmoitin synkästi. "Fandérer. Se tuli eilen takaisin kuten se sanoi."
Abyssa ja Seth tuijottivat minua. Abyssa näytti kalvenneen hiukan.
"Sehän on aika vaarallinen demoni", tämä mutisi. Minä pyöräytin silmiäni.
"Joo, ehkä. Mutta siitä nimestä. Fandérerin nimi tarkoittaa voimakasta liekkiä. Ja lohikäärmeeni nimi on Liekkien Lahja, Liekin Lahja. Se vain... Ei kuulosta kivalta", sanoin synkästi. Abyssa nyökkäsi.
"No ei tosiaan. Mutta, etkös sä sanonu että sillä oli sulle jotain asiaa? Tuskin se pelkästään lohikäärmeistä puhui. Mitä asiaa sillä oli?"
Minä kalpenin. "Öö... Onko mun ihan pakko vastata?"
    Abyssa tuijotti minua. "Se taisi olla jotain pahaa?"
Irvistin. "Älä kysy."
"Mä en kestä!" Abyssa henkäisi. Tämän silmät miltei kiilsivät. "Mitä tämä halusi?"
"Ei", minä ähkäisin. "Minä en suostu vastaamaan tuohon kysymykseen!"
Seth katseli minua melko tutkivasti. "Se ehdotti liittoa, vai mitä?"
Minä jäykistyin. Abyssa ja Seth tuijottivat minua. Tunsin punastuvani. Mulkaisin Sethiä erittäin pahasti.
"Minä tapan sinut tuosta hyvästä", ärähdin tälle. Seth kohautti olkiaan.
"Sinä et itse halunnut myöntää sitä, vaikka sen näki melko selvästi."
Mulkoilin tätä synkästi ja uppouduin syömään leipääni.
"Mitä?" Abyssa kiljaisi. "Miksi? Miksi juuri sinä?"
   Minä tyydyin siprustamaan leipääni. Kun sain sen melko pian syötyä, kaivoin laukustani lukujärjestykseni esiin. Eka tunti olisi miekkailua, sitten muinaiskieltä, demonitietoa ja lohikäärmetietoa. Maailman paras päivä ikinä. Ehkä Nottim kertoisi meille tänään jostain toisesta kamalasta demonijutusta ja sitten sekin tapahtuisi minulle.
"Meillä on ensin miekkailua", sanoin synkästi.
"Mikset sinä vastaa minulle?" Abyssa valitti.
"Ei oikein huvita", mutisin kohauttaen olkapäitäni. Tungin lukujärjestyksen takaisin laukkuuni ja nousin ylös. "Minä menen jo sinne."
   Kävelin pihalla olevalle miekkailuareenalle. Se oli puutarhan reunassa. Istuin erään ison puun juuren päälle. Huomasin Abyssan ja Sethin jäävän lähettyville, mutta nämä ilmeisesti katsoivat parhaaksi antaa minun olla rauhassa.
   Ei mennyt kauaa, kun loput muutamat oppilaat tulivat paikalle, ja opettajamme neiti Swallow ilmaantui. Niin, tämä tosiaan oli nainen. Vaikka ei hirvittävästi näyttänytkään sellaiselta. Hän oli erittäin hyvä miekkailija.
   Minun osaltani tunti alkoi huonosti, kuten aina. Kun me lopulta tunnin puolessa rupesimme ottamaan matseja, kaikki alkoi mennä vain huonommin. Olin otellut jonkin aikaa erästä 12-vuotiasta poikaa vastaan, joka oli reilusti minua parempi. Tätä selvästi ärsytti joutua minua vastaan, eikä tämä jaksanut kovin paljon edes yrittää. Kun ottelu tuntui kuitenkin kestävän ihmeellisen pitkään, poika alkoi miekkailla aggressiivisemmin. Yritin panna vastaan, mutta eräs joku häiritsi keskittymistäni. Tämä istui samassa kohdassa, missä itsekin olin istunut tunnin alussa.
   Sinä aikana vastassani oleva poika kerkesi painaa miekkansa kurkkuni sivuun.
"Joko luovutat?" tämä virnuili. Mulkoilin tätä pahasti. Muistaakseni pojan nimi oli Ader. Silloin joku liikahti sisälläni.
"Ei kiitos", vastasin tyynesti ja loikkasin kauemmas. Poika huokaisi turhautuneena. Me emme oikeastaan saisi lopettaa ottelua, ennen kuin olisimme otelleet tarpeeksi kauan, ellei toinen luovuttaisi.
   Hyökkäsin Aderin kimppuun, mutta tämä väisti sivallukseni helposti. En kuitenkaan hermostunut, vaan jäin odottamaan tilaisuutta hyökätä. Ei mennyt kauaa, kun sellainen mahdollisuus tuli, ja Ader kaatui maahan. Painoin miekkani tämän kurkulle. Kuulin neiti Swallowin viheltävän takanani.
"Missä sinä opit oikein miekkailemaan?" tämä huudahti. "Et sinä ennen sitä osannut!"
Kohautin harteitani, ja kävelin pois areenalta. Vilkaisin tammea päin. Fandérer istui siellä edelleen. Tämä katseli minua melkein arvioivasti. Katsoin tätä synkästi. Vilkaisin ympärilleni. Abyssa ja Seth istuivat erään toisen puun juuren vieressä. Kipsuttelin nopeasti heidän luokseen.
   "Moi", tervehdin turhankin iloisesti. Seth vilkaisi minua oudosti, ja Abyssa tuijotti.
"Mitä sinä teit tuolla kentällä?"
"Öääh... Miekkailin?" kysyin vaivaantuneena. "Mitä tuohon nyt muka voisi vastata?"
Abyssa pudisti päätään. "En tiedä."
   Minä katsoin Fandérerin suuntaan. Puristelin sormiani melko levottomasti. Minun kauhukseni Abyssa ja Seth käskettiin kentälle yhtä aikaa. Pistin silmäni hetkeksi kiinni, kun nämä lähtivät sinne. Kun avasin ne, näin sen, mitä olin pelännytkin nyt tapahtuvan. Fandérer oli tullut viereeni istumaan. Ihmeellisen nopeasti. Meillä oli väliä ainakin metri, mutta mielestäni tämä oli aivan liian lähellä. Olisi voinut painua hevon kuuseen.
   Fandérer ei sanonut mitään. Sen sijaan tämä katseli Abyssaa ja Sethiä. Minä puristelin sormiani samalla kun tuijotin kentälle päättäväisesti. Minua alkoi jo melkein ärsyttää tuon hiljaisuus, joten kysyin: "Mitä sinä nyt haluat?"
"Eikö tässä saisi istua?"
Minä käännyin katsomaan tätä. Tämä katseli edelleen kentälle. Rypistin tälle kulmiani. "Miksi sinä seuraat minua?"
"Kuuluuko se muka sinulle?" Fandérer jatkoi kysymyskisaamme ja kääntyi katsomaan minua. Hetken aikaa katsoin tätä suoraan silmiin. Käänsin katseeni kuitenkin nopeasti takaisin kentälle.
"Minuahan sinä seuraat", huomautin tälle. "Ja olet sitä paitsi meinannut tappaa minut ainakin kahdesti."
    Huomasin Sethin juuri voittaneen Abyssan. Näiden ottelu oli lopussa. Hieroin taas sormiani. Tunsin Fandérerin katselevan minua vihaisesti.
"Kyllä minä sinut voin aina tappaa, jos sinä sitä haluat", tämä ärähti. Minä kohautin olkapäitäni. Abyssa ja Seth olivat juuri tulleet pois kentältä, ja tuijottivat nyt minua. Tai meitä. Minua rupesi melkein kiinnostamaan, miltä se näytti. Minä tuijotin kenttää kuin jokin hullu ja hieroin sormiani. Vieressäni istui joku poika joka tuntui yrittävän saada minut katseellaan kuoliaaksi.
   En voinut pidättää pientä naurahdusta. Demoni vieressäni huokaisi syvään. Abyssa katsoi minua kysyvästi, kalpeana. Minä irvistin tälle vastaukseksi. Sitten käännyin vastaamaan Fandérerille.
"Miten vaan. Juuri nyt oloni on sellainen, ettei voisi vähempää kiinnostaa olenko kuollut vai elossa."
Fandérer katsoi minua synkästi. En ollut aivan varma, kehtaisiko tämä tappaa minua. Tällä taisi olla vielä paljon asiaa minulle. No, pian todistin luuloni vääriksi. Vajosin jälleen nurmikolle. Ihanaa. Miksi tuon demonin piti ahdistella minua?

Lopulta sain kuitenkin selville, etten ollut kuollut. Olin vain menettänyt tajuntani, tällä kertaa vain neljäksi päiväksi. Ja heräsinkin erikoisesti sairaalasta. Vilkaistuani ympärilleni sain selville, ettei kukaan tarkkaillut minua. Paitsi katossa roikkuva pikkupiru. Minusta tuntui että se nauroi minulle. Minä tyydyin tuijottamaan sitä vihaisesti. Oikeastaan se näytti aika naurettavalta, sellaiselta mitä voi ajatella kun puhutaan piruista. Sillä oli vihreä iho, möhömaha ja paljon erilaisia kuhmuja. Sillä oli pitkä häntä ja kaksi sarvea.
   Tuijotettuani sitä hetken en voinut olla nauramatta. Se yritti ärhennellä minulle, mutta se loppui lyhyeen sillä demoni tippui jäykistyneenä katosta. Suoraan minun päälleni. Irvistin ja tarrasin sitä hännästä. Tipautin sen sänkyni viereen.
   Nousin istumaan ja annoin katseeni kiertää huonetta. Siellä ei ollut ketään, ei edes toisia potilaita. En nähnyt mitään erikoistakaan, joten annoin asian olla. Pian sairaalan ovet kuitenkin avautuivat, ja sisään marssi se sama ihana naismaagi joka tuntui vainoavan minua. Tämähän oli melkein pahempi kuin Fandérer!
"Hyvä! Sinä olet jo hereillä!" tämä hihkaisi. Minä rypistin otsaani.
"Saimme tänään erään erittäin voimakkaan maagin vieraaksemme. Haluaisin esitellä sinut hänelle."
Ei kuulosta hyvältä. Miksi tuo haluaisi esitellä minut jollekin hyvälle maagille? Nyökkäsin kuitenkin hitaasti.
"Tulehan mukaani", maagi kehotti. "Meidän täytyy hankkia sinulle paremmat vaatteet."
   Joten minä seurasin maagia pois sairaalasta, miettien miten pian pääsisin tutustumaan siihen uudestaan.