Lokhin malja

Luku XIII ~ Paluu Carnaan

   Illalla tajusin, miten tyhmää oli ollut olla käymättä ostamassa ruokaa. Minulla ei ollut mitään syömistä. Ja Carnaan oli matkaa... Pari päivää? Ei mitään hajua. Nääntyisin joka tapauksessa nälkään. Olisikohan se muuten iha hyvä juttu? Koska elämäni oli menossa niin outoon ja pelottavaan suuntaan, että pois kuoleminen saattaisi olla paras vaihtoehto... Heh. No, en minä vielä niin epätoivoinen ollut. Vielä.
     Matkaaminen Crefaxin kanssa oli toisinaan jopa ahdistavaa. Enkeli oli kadonnut, tai kaipa se oli jäänyt Carnaan kun olin kumminkin menossa sinne. Crefax oli aivan liian älykäs, ja kun rupesin ajattelemaan, että se on demoni... Hevonen oli demoni? Ihan hullua. Ihmeen vähän se kuitenkin vaivasi minua, sillä minulla oli myös suurempia huolia.
             Mitä se juttu Riokossa oli ollut? Jos Lokhiin oli luottaminen, minun mieleni valtaisi joku demoni. Kuulosti lupaavalta. Mutta miksi? He olivat halunneet pitää minut siellä. Ja mikä se puhe kaikista sineteistä oli? Ja entä se koodi Liekki-juttu? Aivan liikaa asioita, joita en ymmärtänyt.
            Vaikka matka eteni hitaasti, lopulta se oli ohi. Kolme yötä, eikä merkkiäkään siitä Sist-demonista. Lokh oli tyytyväinen. Ja minä myös. Kolmantena päivänä kerkesin ratsastaa muutaman tunnin, kunnes sain Carnan näkyviin. Kaupunkia ympäröivät pienemmät kylät ja maatilat. Liikennettä kylien ja kaupungin välillä oli paljon, mutta kauemmas ei kovin paljoa kulkijoita eksynyt. Meinasin jumittua tungokseen, mutta lopulta onnistuin pääsemään kaupungin sisälle, ja otin suunnakseni Linnan.
         Crefax ei pitänyt tungoksesta lainkaan, ja jouduin laittamaan peliin kaiken tahtoni, ettei se olisi villiintynyt ja tuhonnut joka paikkaa. Lopulta jouduin laskeutumaan ratsailta, sillä pelkäsin liikaa tipahtavani sen kyydistä, jos se vaikka sattuisi villiintymään. Kerkesin Linnan porteille asti, kunnes Fandérer ilmestyi. Portteja vartioitiin, mutta silti jokainen sai tulla sisään ja mennä ulos mielensä mukaan. Portti ei ollut ikinä kiinni, ainakaan minun muistini mukaan.
"Mitenkäs sinä tänne olet eksynyt?"
         Meinasin kiljua säikähdettyäni niin paljon. Katsoin viereeni kävelemään ilmestynyttä demonia happamasti.
"Entäs itse?" kysyin tuhahtaen. Miten se tuntui aina tietävän, missä minä olin? Tai ainakin se tuntui siltä, kun tuo koko ajan minun luokseni ilmestyi. Fandérer hymyili hyvin ärsyttävästi, eikä edes vastannut.
         Etsin Linnan pihalta maagien hevostallit, ja onnistuin jotenkin löytämään tyhjän vieraskäyttöön tarkoitetun karsinan. Niitä oli hyvin harvassa, sillä ne olivat yleensä aina täynnä. Hoidin Crefaxin nopeasti, ja menin sitten katselemaan ympärilleni Linnan pihalla. Oli keskipäivä, ja jos olin oikeassa, torstai. Abyssan synttärit. Eli kerkesin juuri ajoissa. Hyvä. Torstai, keskipäivä. Jos olin oikeassa... Lähdin kävelemään Linnan pihalla sen ympäri. Fandérer seurasi minua sanomatta enää sanaakaan. Miksi ihmeessä se seurasi minua? Välillä huomasin sen luovan minuun tutkivia katseita, joista en oikeastaan kerennyt välittää.
          Sain miekkailuarenan näkyviini juuri sopivasti. Paikka oli täynnä porukkaa. Kentällä... Hymyilin tyytyväisenä. Seth. Sekä joku outo tyttö, jolla oli vaalean violetit hiukset. En ollut nähnyt tätä ikinä aiemmin. Fandérer jähmettyi paikoilleen katsoen kentälle. Minä pysähdyin tämän viereen vilkaisten tätä tutkivasti. Abyssaa ei näkynyt missään... Kiljuin, kun päälleni lensi jääkylmää vettä. Fandérer pakeni hetkessä ainakin viiden metrin päähän. Kuin tuo olisi vain teleportannut sinne.
Joku nauroi. Minä käännyin erittäin ärtyneenä ympäri. Abyssa nauroi edessäni koko ajan enemmän. Maassa oli kallellaan iso sankko. Minä mulkoilin tätä.
        "Tervetuloa takaisin Carnaan!" tämä hihkaisi. Minä tuhahdin. Sitten Abyssan katse siirtyi Fandéreriin, ja tuntui arvioivan tuota. Lopulta Abyssa tuntui huokaisevan jotenkin voimia keräävästi, ja käveli demonin luokse. Ja löi tätä suoraan naamaan. Minä näytin varmasti aivan yhtä hölmistyneeltä kuin Fandérerkin.
"Abyssa?" minä kysyin ihmetellen. Fandérer nosti kätensä nenälleen, mutta ei muuten näyttänyt edes juuri huomanneen tuota lyöntiä. Abyssa virnisti minulle.
         "Minähän sanoin – tai kirjoitin, mitä väliä – että lyön sitä turpiin heti kun näen sen."
Minä naurahdin. Fandérer näytti vain happamalta, vaikka minä pelkäsinkin koko ajan että se suuttuisi ja tekisi jotain peruuttamatonta. Minun onnekseni aurinko paistoi hyvin kuumasti, ja Abyssan vesikylpy vain viilensi minua mukavasti.
Abyssa kääntyi katsomaan kentälle. Seth ja se tyttö olivat juuri lopettaneet.
          "SETH!" tämä huusi niin kovaa, että kaikki varmasti kuulivat. "Raahaa se iso perseesi tänne ja ota siskosi mukaan!"
Minun teki mieli nauraa, mutta toisaalta minua nolotti hivenen Sethin puolesta, kun muutamat oppilaat nauroivat. Sethiä se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan, ja tämä lähti meidän suuntaamme. Se outo tyttö perässään. Ja ota siskosi mukaan... Oliko tuo tyttö Sethin sisko? Ja... En halunnut miettiä sitä. Fandérer vilkaisi minua. Purin hammasta. Jes.
            "Irena", Seth hymähti. Minä en voinut lopettaa virnuilua.
"Minä olen aina luullut, että te maagit ette halua käyttää syntymänimiänne", Fandérer huomautti hivenen tylsistyneen näköisenä. Minä pyörittelin silmiäni. Te maagit... Kun vain Abyssa oli maagi. Kai.
"Jokainen, jolla on vähänkin järkeä päässään, tietää ettei nimien vaihtamisesta ole mitään hyötyä", Abyssa tuhahti. "Maagit osaavat joskus olla niin tyhmiä..."
         Fandérer kohotti kulmiaan huvittuneena. Tyttö tutki minua ja Fandéreriä melko tarkkaan, ja katsoi sitten Sethiä melko vaativasti. Seth huokaisi.
"Tässä on Crysal. Minun siskoni. Crysal, tuo on Irena. Ja tuo... Joku randomi."
Fandérer katsoi Sethiä melko happamesti. Mutta jokin tämän käyttäytymisessä... Tämä käänsi päänsä salamannopeasti minun suuntaani. Säpsähdin ja taisin punehtua hiukan. Ärsyttävä tyyppi. Tämä vain hymyili. Minä jätin tämän omaan arvoonsa ja käännyin Abyssan puoleen.
"Tänäänhän on sun synttärit?" kysyin. Abyssa nyökkäsi hymyillen. "Mulla ei ikävä kyllä ole lahjaa..."
        Abyssa tuhahti.
"Ei sillä ole väliä. Kunhan olet täällä."
"Mulla olis kyllä sitä rahaa jonka se ukkeli mulle anto..." mutisin miltei itsekseni. "Mieluummin kulutan sen kun vien sille takaisin."
"Onko se ihan kauhea?" Abyssa kohotti kulmiaan. Pudistin päätäni.
"Ainoastaan ärsyttävä", huokaisin. "Voidaanko mennä jonnekkin? En tykkää seisoa tässä keskellä pihaa kaikkien tuijotettavana."
         Liikahdus.
"Okei", Abyssa naurahti. "Mennään puutarhaan. Ehkä siellä voi olla rauhassa."
Liikahdus.
Lähdimme siihen suuntaan Abyssan johdolla.
          Liikahdus.
Jokin oli vialla. Aivan varmasti. Fandérer vilkaisi minua.
Siinäpä kesti kauan, Lokh mutisi. Hyvästi, Irena. Jos tässä käy hyvin... Sinä olet joka tapauksessa kuollut.
       Räpyttelin silmiäni. Avasin suuni, mutta yhtään äännähdystä ei muodostunut. Jokin oli vialla... Kipu räjähti lävitseni. Ja minä huusin.

Pimeyden aika lähenee
Tulen tyttö apunaan
Pimeys tuhoaa kaiken
joka sitä ennen kahlitsi
Pimeyden lapset
sen voimaa säilyttää
Heidän saapumisensa
merkki paluusta on
Pimeys ja Liekki
teidät tuhoavat
Syöksevät maailman
ikuiseen kaaokseen

Se tarkoitti jotain.
Tottakai se tarkoittaa.
Rypistin kulmiani. Tuo ei ollut...
No en todellakaan ole. Se vanha haahka ei sinua enää häiritse.
Pomppasin pystyyn. Linnan sairaalahuone lainehti hetken silmissäni, ennen kuin tasoittui. Se oli tyhjä. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Ne liikahdukset... Kuin jotain olisi tapahtumassa... Ja sitten se kipu. Jokin oli ollut vialla. Jossakin.
     Laskin jalkani sängyn laidalle ja työnsin kengät jalkaani. Vilkaisin suuresta ikkunasta ulos. Aurinko oli laskemassa ja värjäsi taivaan kellanpunaiseksi. Olinko muuten jutellut äsken jonkun kanssa? Kulmiani kurtistellen katselin ympärilleni. Ei ketään. Ei kai sitten. Ehkä se oli ollut jotain unta.
Suuri puuovi kolahti.
     "Irena!"
Se oli Abyssa. Tämä ryntäsi luokseni.
"Oletko kunnossa?"
Nyökkäsin hitaasti. "Mitä oikein tapahtui?"
Abyssa kohautti olkiaan. "En ole ihan varma. Yhtäkkiä sinä vain huusit ja pyörryit. Ei kai...?"
      Tämä jätti kysymyksen kesken, mutta tiesin mitä tämä tarkoitti. Pudistin hitaasti päätäni.
"En usko niin..." mutisin. "Mutta jotain outoa siinä oli..."
Abyssa katsoi minua huolissaan. "Ainakaan et pyörtynyt kuin puoleksi päivää. Jos olet kunnossa, voit tulla kanssamme syömään. Se demoni muuten taitaa oikeasti tykätä sinusta. Se oli hyvin huolissaan sinusta. Se ei halunnut lähteä. Seth melkein sai sen lähtemään."
"Seth?" minä toistin. Abyssa nyökkäsi. Tämä hiljensi hiukan ääntään.
"Taso 28. Ja silti se tuntuu melkein komentelevan sitä sun... Oliko se 43?"
      "42", minä vastasin tuijottaen tätä. Siis. Seth oli oikeasti demoni? En halunnut uskoa sitä. Abyssa hymähti.
"Seth ei oikein tykkää, että se osaa lukea ajatuksia. Nyt se tietää, mitä Seth ja Crysal oikeasti on. Niitten ajatuksia se ei kyllä voi lukea, mutta muiden. Jostain syystä ei. Ja pimeysdemonit..."
Abyssa pudisti päätään. "Ehkä mä annan Sethin selittää joku päivä."
Katsoin tätä hivenen ärtyneenä. Ei tuohon voinut keskeyttää! Abyssa kuitenkin nousi ja teki lähtöä.
       "Coreol. Tuletko?" Abyssa kysyi. Minun silmäni levisivät.
"Totta helvetissä tulen!" huudahdin ja pomppasin pystyyn. Abyssa nauroi, ja minä seurasin tätä hivenen happamena. Coreol oli koko kaupungin paras ravintola. Pelkkä ravintola, jossa tarjoiltiin aivan loistavaa ruokaa. Ja siellä oli myös hyvin kallista. Toivottavasti Abyssa myös meinasi maksaa...