Lokhin malja

Luku XXIV ~ Verinen museokierros

//Spookyyy ^^ Liikaa energiaa kirjottaa tätä tarinaa xD

Saimme Jaborin luona kunnon aterian, ja pääsimme nukkumaan, koska siinä vaiheessa alkoi jo olla yö. Seuraavana päivänä Riki tuli mukaamme, ja lähdimme kiertämään museoita. Jonottaminen oli hirvittävän tylsää, mutta hirvittävästi ei minulla valittamisen varaa ollut. Riki selosti meille jokaisesta pienestäkin asiasta kuin mikäkin turistiopas konsanaan.

            "Entä tuo?" kysyin Rikiltä, kun ohitimme iltapäivällä hyvin vanhan näköisen rakennuksen. Se oli saattanut joskus olla jokin hallintorakennus, mutta nyt se taisi vain kerätä pölyä. Aistin sieltä kantautuvan melkoisesti energiaa. Riki naurahti.
"Se on hylätty. Ei siellä ole mitään."
Vilkaisin rakennusta vielä viimeisen kerran. Siinä oli jotain... Riki johdatti meitä eteenpäin. Valtavan kokoinen kaupunki tuntui sisältävän melkoisen määrän museoita. Niitä oli sotamuseoista vaatemuseoihin. Yhdessä museossa oli ollut vain oksia. En ymmärtänyt niiden merkitystä ollenkaan, mutta Riki selitti niistä silti hyvin innokkaasti.
           "Se oli se", Shiryl ilmoittaa, kun Riki hetkeksi katoaa läheltämme. Vilkaisen tyttöä. "Se hylätty rakennus. Se oli se, mitä olemme etsineet."
Nyökkään hitaasti. Niin minä vähän arvelinkin. Meidän pitäisi nyt vain jotenkin päästä Rikistä eroon...
"Tulkaa! Käydään syömässä jotain."
Jossain oli ollut ruokamuseokin. Kaikki ruoka-annokset oli suojattu magialla. Ne olivat näyttäneet täydellisiltä, eivätkä vanhentuneet lainkaan.
              Minun oloni oli levoton. Kunhan saisin sen maljan siitä museosta, pääsisin palaamaan takaisin. Mutta minua epäilytti. Miten tämä muka voisi olla näin helppoa? Maljan piti olla kadonnut... Mitenköhän monta sataa vuotta. Miten me voisimme löytää sen vain näin helposti? En oikein pitänyt tästä, mutta...
"Meidän pitää huijata häntä jotenkin", Shiryl ilmoitti, kun Riki lähti tilaamaan meille jotain syötävää. Vilkaisin tyttöä.
"Mutta miten? Hän ei suostu päästämään meitä silmistään."
"Minulla on muutama suunnitelma", Shiryl julisti. Kohotan tälle kulmiani. "Älkää sitten odottako liikaa, ei minulla ollut aikaa keksiä mitään kovin erikoista... Suunnitelma numero A."
"Numero A?" minä toistan. "Ei A minun mielestäni ole numero..."
             Shiryl huokaisee raskaasti.
"Älä kiinnitä huomiotasi epäolennaisiin seikkoihin! Suunnitelma numero A. Sen eteen emme voi hirvittävästi tehdä, mutta... Kyllä tuonkin pitää välillä käydä vessassa. Ja kun se tapahtuu... Me häivymme!"
"Ahaa", minä huokaisen. "Eli meidän tehtävämme on nyt kokonaan Rikin vessahädän varassa?"
Shiril tirskahtaa. "Kai sen voi noinkin sanoa... Mutta siksi se onkin suunnitelma numero A. Jotta meillä voisi olla suunnitelma numero B."
"Joka on...?" yritän saada Shirylin jatkamaan, mutta sillä hetkellä Riki liittyy seuraamme pöydän ääreen.
           "Mitäs täällä supistaan?" tyttö virnistää. Naurahdan.
"Erittäin salaisia suunnitelmia", vastaan vakavasti.
"Oo..." Riki hymyilee. Tämä vilkuilee hetken ympärilleen naputtaen pöytää sormellaan. "Pieni hetki."
Minä ja Shiryl miltei tuijotamme, kun Riki suuntaa vessoja kohti. Sitten katsomme toisiamme, ja sen jälkeen Shantista, joka kohauttaa olkiaan.
         "Nyt häivytään!" Shiryl hihkaisee ja pomppaa pystyyn. "Näyttää siltä, että suunnitelma numero B:tä ei loppujen lopuksi tarvitakaan."
Minä kerkeän vain nousta pystyyn, kun eteemme ilmestyy tarjoilija muutaman tarjottimen kanssa.
"Nämä... Teille?" nainen ojentaa tarjottimia. Vilkaisen Shiryliä, joka ottaa toisen tarjottimista irvistäen. Nainen painaa päätään ja viilettää pois. Tämä ei selvästi osaa puhua demonikieltä kovin hyvin, joten se ei voi olla Jiremin valtakieli.
            "Okei", huokaisen. "Jätetään nämä tähän, ja..."
"Oo, ruoka tuli jo! Nämä täällä tosiaan ovat nopeita..."
"Tuota taidetaan kutsua huonoksi onneksi", Shantis hymähtää Rikin palatessa pöytään. Minä ja Shiryl istumme alas melko happamina. Unohdin kuitenkin kaikki suunnitelmani päästä eroon tytöstä, kun maistoin ruokaa. Se katosi melkoista vauhtia. Jiremissä tosiaan osattiin tehdä hyvää ruokaa. Rikin meille tilaama ruoka oli jonkinlaista pastaa, jonka mukana oli iso lihapihvi. Minä rakastin sitä, mutta Shiryl ei näyttänyt kovin innostuneelta pihvistään, joka jäi lautaselle. Ehkä tämä oli kasvissyöjä...? Ihme etten edes tiennyt sellaista...
             Mutta eihän demonien muuten pitänyt edes tarvita ruokaa. Hmm. Kai he sitä sitten pystyivät syömään... Tässä maailmassa oli ihan liikaa asioita joista en tiennyt yhtään mitään.
         "Jatketaanko?" Riki kysyy, kun kaikki ovat saaneet syötyä. "Kerkeämme käydä vielä pari museota läpi, mutta sen jälkeen... Minulla on muita hommia."
"Äh, jos sinulla on kiire, niin mene nyt, jos siltä tuntuu", Shiryl hymyilee. "Olihan tässä jo melkoisesti museoita yhdelle päivälle. Voimme jatkaa huomenna."
Riki kallistaa päätään mietteliäästi, ja katsoo minua ja Shantista. Minä nyökyttelen, ja Shantis vain kohauttaa olkiaan. Tyttö huokaisee.
"No jaa. Tehkää mitä haluatte. Ruoka on valmista, kun aurinko laskee."
         "Loistavaa!" Shiryl hihkaisee, kun Riki on kadonnut näkökentästämme. Minä hymyilen tyytyväisenä.
"Mennään", huokaisen ja suuntaan aiemmin ohittamaamme museota kohti.
"Oletko ihan varma, että menet oikeaan suuntaan?" Shantis kysyy pienen hetken kuluttua. Vilkaisen tätä. "Minusta tuntuu, että se oli ihan eri suunnassa..."
Irvistän kohauttaen olkiani. "No en tietenkään! Muistelin kyllä meidän tulleen täältä..."
Poika kohauttaa olkiaan. "Miten vaan."
        Tuhahdan tälle ja jatkan matkaani. Kävelemme muutaman minuutin kenenkään häiritsemättä. Pääsemme autiolle torialueelle, kun eteemme ilmestyy kolme miestä. Me pysähdymme. Oikean puolimmainen sanoo jotain, ja katoksen takaa ilmestyy pikkutyttö, joka nyökkää.
"Riki", minä mutisen. Kolmikko on selvästi maageja. "Pitääkö meidän oikeasti tapella maageja vastaan?"
            Nämä ainakin näyttävät valmiilta hyökkäämään meidän kimppuumme. Keskimmäinen taitaa yrittää puhua meille, mutta en ymmärrä sanaakaan. Kahden muun suut liikkuvat, mutta sanat eivät kantaudu meille asti. Kai nämä tekevät jotain loitsua... Riki iskee paljaat kämmenensä maahan. Minun aistini tajuavat heti, mitä on tekeillä, vaikka minä voisin ihan hyvin jäädä siihen kurtistelemaan tälle kulmiani. Jalkani hyppäävät kauemmas kuin itsestään, kun maasta kohoaa tusinoittain teräviä piikkejä. Riki katsoo meitä happamesti, ja liikuttaa hivenen sormiaan. Piikkejä rupeaa kohoamaan joka puolelta ympäriltämme. Shilyrillä ja Shantiksella on omat ongelmansa niiden kanssa.
                 Minut pakotetaan perääntymään hiljalleen takanani tuntuvaa energialähdettä kohti. Mietin ankarasti, mikä ihme se oikein on, mutta minulla ei ole aikaa kääntää katsettani. Maagit ovat saaneet taikansa valmiiksi, ja ojentavat kätensä. Minä olen valmiina väistämään, mutta mitään ei tapahdu. Sitten kuulen Shilyrin huudahduksen. Käännän katseeni tämän suuntaan, ja näen molempien, Shilyrin ja Shantiksen, joutuneen magiasta tehtyjen häkkien sisään. Minä irvistelen, ja peräännyn Rikin piikkien tieltä. Hypähtelen taaksepäin, mutta sitten tunnen jalkani törmäävän johonkin, ja huomaan kaatuvani taaksepäin. Selkäni osuu portaisiin, ja ähkäisen niiden tuoman kivun takia. Päätäni hieroen nousen istumaan. Rikin piikit ovat piirittäneet minut täysin. Pikkuinen tyttö ja tämän kolme maagia lähestyvät minua.
               Shilyr kiertää kehää häkissään pitäen katseensa kuitenkin koko ajan minussa. Shantis on istunut alas risti-istuntaan melko tylsistyneen näköisenä. Minä palautan katseeni hymyilevään tyttöön. Kaksi taaempaa maagia lausuu taas jotain loitsua. Piikit ovat taas lähestyneet sen verran, etten enää voisi asettua makaamaan.
"Valitettavasti sinulla ei taida olla oikeutta kulkea täällä vapaana", Riki hymyilee. "Sinun olisi pitänyt opiskella matkakohteesi hivenen paremmin!"
            Minä osaan vain kuristaa kulmiani. "Mitä minä nyt tein väärin?"
Riki naurahtaa. "Jirem ja Estrém ovat edelleen sodassa. Vaikka varsinainen sota onkin kuihtunut hetkeksi... Ei kukaan ole sitä unohtanut. Meillä maageilla on oma sotamme. Ja te..." Riki huokaisee päätään pudistaen. "Sinä ilmoitit miltei suoraan olevasi Estrémistä. Aivan kuin olisit kerjännyt kuolemaasi... Demoni."
Riki sylkäisee jalkojeni juureen. Tämä katsoo minua puhtaan halveksuvasti. En jaksa enää väittää vastaan. Nousen pystyyn huokaisten, ja pyyhin tomua pois vaatteiltani.
            "Joten..." katson Rikiä. "Te ette ole vielä edes antaneet meille aikaa vastahyökkäykselle."
Riki tuhahtaa. "Luuletko oikeasti, että olen niin tyhmä, että antaisin sinun tasoisesi demonin hyökätä kimppuumme vapaasti? Ehei. Olet selvästikin liian vaarallinen pidettäväksi elossa."
                Kaksi maageista kohottaa molemmat kätensä minun suuntaani. Minun silmäni leviävät, kun tunnen jonkin lävistävän kehoni. Kuin tuhannet pienet neulat, jotka vain lentävät läpi... Joku kiljuu. Ääni ei kuulu minulle... Huomaan kaatuvani taaksepäin. Muistan piikit, mutta en onnistu pysäyttämään liikettä. Tunnen piikkien porautuvan selkääni. Sumein silmin näen maagien yhdistävän kätensä. Neljä kämmentä suorassa rivissä osoittaa minua. Jokaisen keskelle ilmestyy musta piste, joka laajenee hiukan. Katson miltei kiinnostuneena, kun pisteet irtoavat kämmenistä ja muuttuvat palloiksi. Neljä palloa yhdistyy, ja kasvaa, kunnes pallon läpimitta on hiukan päälle kymmenen senttiä. Pallo katoaa. Valtava kipu täyttää minut. Huomaan yskiväni verta. Musta tanko läpäisee vatsani. Musta aine on ainut, jonka näen vielä selvästi. Kaikki muu on kadonnut. Yritän liikuttaa sormiani tai varpaitani, mutta mitään ei tapahdu.
                  Kiljunta jatkuu jossakin kaukana. Ääni on nuoren naisen. Tytön. Pienen tytön? Ei se voi olla Riki... Kuka muu siellä oli... Tunnen silmieni sulkeutuvan. Kiljunta katkeaa, kun huuto täyttää ilman. Selkääni porautuneet piikit katoavat, ja tömähdän portaille. Suuni on täynnä verta, jota yritän yskiä pois. En pysty liikkumaan ollenkaan. Alavartaloni alkaa muuttua tunnottomaksi. Sitten tajuan. Minne ne piikit katosivat. Ja kuka huutaa? Räväytän silmäni auki.
           Fandérer taittaa Rikin kaulan poikki. Minä tuijotan, kun tämä heittää tytön kauemmas aukiolle. Kolme maagia makaa maassa verilammikon ympäröimänä. Punahiuksinen poika kääntää katseensa minuun.
"Ei sinua oikeasti voi näköjään jättää yksin", tämä tuhahtaa, ja kävelee lähemmäs.
"Sinä..." kuiskaan, mutta lauseeni loppuu siihen, kun joudun yskimään verta. Se ei voi olla kovin hyvä merkki... Suljen silmäni ja puren hampaani yhteen, kun viiltävä kipu läpäisee kehoni. Kauempana aukiolla kolahtaa.
           "Shilyr!"
"Tiedetään!"
Kaksi pientä kättä painuu rinnalleni. Outo tunne täyttää minut. Takaani edelleen tuntuva magia tuntuu vain kasvavan. Aivan kuin se kutsuisi minua... Nousen hitaasti istumaan.
"Hei! Et sinä tuossa tilassa voi liikkua! Sinun haavasi on aivan liian vakava..."
Katson verilammikkoa jaloissani, kun nousen pystyyn. Verta on melkoisesti... Ei ihme, että minua heikottaa näin paljon.
"Irena..."
               Käännyn ympäri, ja lasken vasemman käteni vatsalleni. Mitään haavaa ei tunnu, mutta verikerros on melkoinen. Portaita on edessäni kymmenisen kappaletta. Nostan jalkani ensimmäiselle. Kylkeeni sattuu. Jokaiseen paikkaan sattuu, kun astun toiselle portaalle. Kehoni tuntuu vuotavan verta joka paikasta. Mutta tuo energia... Hitaasti hengittäen kiipesin loputkin portaat. Suuren kivirakennuksen ovi oli hivenen raollaan, joten työnsin sen hitaasti auki.
          Rakennuksen sisällä avautui melko suuri, paljas tila. Annoin katseeni kiertää paljaita seiniä, ennen kuin käännyin katsomaan huoneen keskelle. Siellä nimittäin oli huoneen ainut esine. Puolentoista metrin korkuinen jalusta. Auringon säteet pääsivät jostain paistamaan ja keskittymään juuri jalustan päälle, jossa ne leikkivät ja kimpoilivat kultaisen pikarin päällä. Kaiverretun pikarin ympärillä pyöri valtava energiamassa, joka tuntui vain kutsuvan minua luokseen. Kävelin hitaasti lähemmäs. Tätä me olimme etsineet. Olin varma siitä. Mutta miksi... Miksi se tuntui kutsuvan minua...?
              Nostan maljan käteeni, ja joudun henkäisemään, kun sen voima peittää minut. Tunnen viimeistenkin haavojen katoavan. Voimaa on valtavasti... Kohotan katseeni. Salissa on äkkiä pimeämpää. Hitaasti käännyn ympäri häipyäkseni sieltä, vain kohdatakseni pelkkää pimeyttä, josta minua tuijottaa kaksi punaista silmää.
"Taidan valitettavasti joutua vaatimaan tuota maljaa takaisin. Se ei kuulu sinulle", olento murisee. Kurtistan kulmiani, ja huomaan otteeni tiukentuvan. Olento sihahtaa. Kohotan katseeni maljasta sen silmiin. Olento hätkähtää, ja minä tunnen silmieni leviävän. Jostakin syystä tämä tuo mieleeni jotain muistoja... Jotain hyvin kaukaista... Niin kaukaista, etten muista mitään muuta kuin sen, että ne ovat joskus olleet olemassa.
            "Minä olen varmasti tavannut sinut joskus", mutisen kulmat kurtussa. Olento hätkähtää.
"Totta kai olet! Minähän olen..." se ärähtää, mutta sitten sen silmät leviävät ja kapenevat uudestaan pelkiksi viiruiksi.
"Mikä sinä olet?" kysyn siltä.
"Minä?" se naurahtaa. "Sinun... Tai siis... Nimeni on Litan."
Olento taitaa odottaa jonkinlaista reaktiota, mutta en osaa kuin kurtistaa kulmiani. "Oletko sinä joku demoni?"
"Demoni?!" olento melkein räjähtää. "Mitä sinä oikein kuvittelet?! En tietenkään! Mistä ihmeestä sinä olet oikein kotoisin, jos et edes tunne minua!?"
             "No anteeksi", mutisen happamesti. "Minulla on kuitenkin hivenen kiire, joten jos voisit väistyä..."
"Ei käy. Anna se takaisin."
"Ei onnistu. Minä sain tehtävän hakea se. Enkä minä sitä tehtävää ihan noin vain voi heittää pois..."
Olento murisee. "Haet sen jollekin maagille, vai? Onko sinulla mitään hajua, mitä he voisivat sillä tehdä?"
Kohautan olkiani. "Toivon mukaan se on liian voimakas heidän käsiteltäväkseen ja he palavat tuhkaksi."
         "Hmm... Joudun sitten ottamaan sen väkivalloin... Sinun jos kenen pitäisi osata kunnioittaa sen kuulumista minulle!"
"Miten niin?" kysyn kurtistaen kulmiani. "Enhän minä edes tunne sinua!"
Olento ärähtää. "Lokh antoi sen minulle vastineeksi..."
Olento sulkee äkkiä suunsa, ja ärähtää.
"Ihme, etten ole jo kuollut puheliaisuuteni takia..." se mutisee puoliääneen. "Hyvä on! Vie se. Miltei kaikki tämän kaupungin maagit ovat joka tapauksessa jo täällä. Jäät kiinni kuitenkin, ja malja palautuu minulle..."
Pimeys alkaa kaikota. "Jos joskus kaipaat tietoa... Tule takaisin, kun olet hiukan kasvanut. Meillä taitaa olla edessämme pitkä juttutuokio."
              "Mitä tarkoitat?" huudan olennon kadotessa. "Hei!"
"Etkö muista... Maagit... Kaverisi saattavat tarvita sinua, vai mitä..."
Olennon läsnäolo katoaa kokonaan. Ähkäisen ja katson maljaa käsissäni. Se on selvästi taikaesine. Mutta oliko se tarkoitettu maageille vai demoneille? Voisinko edes käyttää sitä... Räpäytän silmiäni. Käyttää? Mihin minä sitä käyttäisin? Hätkähdän äkkiä.
            "Ne maagit!" ähkäisen ja tungen pikarin pieneen vyölaukkuuni, jonne se mahtuu juuri ja juuri, ennen kuin ryntään ulos.