Lokhin malja

Luku XII ~ Pakosuunnitelmia, esteitä ja pari ärsyttävää demonia

// Ohhoh. Viimeinkin O.o Saa nähdä miten jatkossa mutta tämä on nyt viimeinkin tässä... Kirjoitin tämän lopun suurinpiirtein lause kerrallaan parin päivän välein joten.. Saa nähdä onko tämä nyt kovin lukukelpoinen

Restet vei minut johonkin kellarikerroksiin missä oli viileää, mutta melko siistin tuntuis-ta. Tämä poisti siteet käsistäni ja lukitsi minut johonkin selliin. Ja jätti sitten sinne pimeyteen yksikseni.
Parasta odottaa yöhön, Lokh mutisi päässäni. Okei. En sittenkään yksin.
Mitä varten?
Että voimme paeta täältä, totta kai!
Mutta miten? minä mutisin tälle happamasti. Kuulin tämän huokaisevan. Se oli oikeastaan melko pelottavaa, kun joku pystyi puhumaan tuolla tavalla pääni sisällä. Nyt tämä naurahti.
        Odota vain, kun Sistkin pääsee päähäsi. Siitä se vasta riemu ratkeaa. Ja siitä paosta... MINÄ KÄSKIN SINUN HARJOITELLA! Muuttumalla. Helposti me täältä päästään pois. Minun pitäisi tietää miltei kaikki teistä suojelijoista, joten... Olet tavallaan tason 50 demoni. Kukaan ei voi huomata sumuasi. Kyllä, sinulla on sellainen. Punainen, jos kiinnostaa.
Mistä sinä sen tiedät? kysyin nyt jo kiinnostuneena.
Aah... Se nyt on sellainen juttu... Ehkä sinä saat sen joskus selville. Ei ole minun asiani kertoa sitä.
          No kerro sitten edes, milloin on yö.
Siihen on vielä aikaa. Ota vaikka torkut.
Pyörittelin silmiäni itsekseni. Se sai minut värähtämään. Voisi hyvinkin kuvitella, että olin hullu. Päätin noudattaa Lokhin neuvoa ja laskeuduin makaamaan kovan näköiselle patjalle sellin nurkassa. Jostain syystä tunsin oloni nyt erittäin väsyneeksi, vaikka hetki sitten olin ollut ihan virkeä. Tunsin kaikkia lihaksiani särkevän. Suljin silmäni.

HEI!

HERÄÄ!

Räpyttelin silmiäni. Olin tosiaan nukahtanut. Mitenköhän pitkäksi aikaa?
No melko pitkäksi. Keskiyö meni ohi vähän aikaa sitten. Nyt olisi paras alkaa lähteä täältä. Älä yritä toimia itseksesi. On parasta, että kuuntelet minua.
Puhahdin, mutta tiesin, että tämä oli oikeassa. En ole varma, miten voisin perustella sen, mutta minä vain tiesin. Ja se riitti minulle ihan hyvin.
        Ensimmäiseksi meidän pitäisi saada sinut ulos siitä sellistä.
Mietin hetken aikaa, miksi tämä välitti niin paljon siitä mitä minulle tapahtui.
Älä mieti tyhmiä. Kokeile hiirtä.
Huokaisin ja yritin miettiä itseni hiireksi. Se onnistui paljon helpommin kuin olisin voinut kuvitella. Tunsin, että minulla oli neljä jalkaa sekä häntä. Selli näytti valtavan isolta. Loikin sen ovelle, jonka alla oli iso rako. Tungin kuononi ensin siitä läpi ja haistelin ilmaa. Räpäytin silmiäni kun nenääni kantautui herkullinen tuoksu. Ei mitään hajua mitä se oli.
           Nyt ei ole ruoka-aika! Muista, että olet ihminen. Sinun pitää hallita eläin, etkä saa antaa sen hallita sinua.
Huokaisin sisäisesti ja katsoin molemmille sivuille.
Vasemmalle.
Noudatin Lokhin neuvoa ja lähdin loikkimaan siihen suuntaan. Kaaduin parin metrin loikkimisen jälkeen ja nousin pystyyn viiksiäni väräytellen. Neljällä jalalla liikkuminen oli jo hankalampaa, kuin eläimeksi muuttuminen.
         Ravistelin itseäni ja jatkoin matkaa. Kuljin pitkin pitkää käytävää, jota samanlaiset sellit reunustivat. Missään sellissä ei näkynyt ketään. Kun käytävä päättyi ja jatkui oikealle portaiden muodossa, kuulin sen. Kissan naukaisun. Pieni jyrsijän sydämeni meinasi pysähtyä, ja tunsin pakokauhun yrittävän vallata hiirenruumiini.
No tämä tästä vielä puuttuikin. Muutu vaikka hämähäkiksi ennen kuin se syö sinut.
Hämähäkiksi? Ihan tosi. Päätin kuitenkin noudattaa Lokhin neuvoa kun kuulin kissan askelten tulevan lähemmäs.
           Meni pikku hetki ennen kuin onnistuin, ja siinä vaiheessa näin jo kissan joka katseli minua hivenen epäluuloisen näköisenä. Minä katsoin kissaa paikoilleni liimaantuneena. Huomasin, että se näytti sumulta tasolla 32. En jäänyt miettimään kykyjeni ihmeellistä kehittymistä, vaan annoin hetkeksi hämähäkin ottaa vallan. Se heitti kattoon seittiä, jota pitkin se alkoi hinata meitä kattoa kohti. Annoin hämähäkin tehdä sen ennen kuin lähdin kipittämään katossa eteenpäin.
        Tavoitteena olisi päästä jonnekin ylös. Ovia vahditaan varmasti tarkasti. Vaikka kukaan ei voikaan huomata sinua, on kuitenkin turvallisempaa mennä jostain missä ei ole vartiointia.
Minä tyydyin kipittämään katossa ylöspäin. Pääsimme eteishalliin, ja lähdin kipittämään sen korkeata kattoa kohti. Paikalla ei näkynyt ketään.
         Minusta tuntui, että matkassa kesti monta tuntia, mutta lopulta pääsimme rakennuksen ullakolle. Löysin sieltä pienen ikkunan, jonka reunassa olevasta raosta tunkeuduin läpi ja muutuin toisella puolella pikkulinnuksi edelleen Lokhin ohjeita seuraten. Lentelin – tai oikeastaan räpiköin – hetken kaupungin yllä ennen kuin laskeuduin johonkin puistoon. Tunsin oloni erittäin väsyneeksi, ja mieleni teki nukahtaa heti siihen paikkaan kun onnistuin muuttumaan ihmiseksi parin yrityksen jälkeen.
        Et sinä siinä voi nukkua! Minä hoitelin sinut pois sieltä, enkä anna sinun jäädä nyt uudestaan kiinni! He huomaavat pakosi aamulla, eli parin tunnin päästä. Siihen mennessä sinun kannattaisi olla jo kaukana.
Mutta entä ne Daiveaunin tavarat?
Lokh huokaisi ärtyneenä pääni sisällä. Tässä hommassa on oikeasti jotain mätää. Minua kiinnostaa sen kirjeen sisältö. Ja se koodi... Edelleen... Sinetit... Se ennustus....?
        Jätin Lokhin puhumaan yksikseen pääni sisään ja menin etsimään sitä magiakauppaa. Oliko se Shelor... Kaivoin lappusen taskustani ja tarkistin nimen. Nyökäytin päätäni. Oli se. Mitään osoitetta ei tietenkään oltu annettu. Harhailin yksikseni kaduilla, joilla ei näkynyt ketään.
"Mitä sinä täällä yksiksesi vaeltelet?"
        Säpsähdin ja meinasin kiljua. Fandérer oli ilmestynyt eteeni kuin tyhjästä.
"Älä säikyttele!" minä murahdin. Tuo kehtasi vain hymyillä. "Jos on pakko tietää, niin etsin yhtä magiakauppaa."
"Keskellä yötä?"
"No... Joo. Mitä sinä teet täällä?"
"Tulin katsomaan oletko elossa, totta kai", tuo vastasi hivenen ihmetellen. Pyörittelin silmiäni.
      "Miksen olisi?"
"Eihän sitä ikinä tiedä, mitä saattaa tapahtua. Oliko muuten hauskaa olla vankina?"
Katsoin tätä pitkään.
"Mitä sinä siitä tiedät?"
"Minulla on omat tietolähteeni", tuo vastasi hymyillen ehkä hivenen omahyväisesti. Sitten tämä lähti kävelemään poispäin. "Ala tulla! Eihän sinulla pitänyt olla paljoa aikaa!"
          "Enhän minä sanonut, että minulla olisi kiire!" minä mutisin mutta otin tämän muutamalla juoksuaskeleella kiinni. Sitten muistin jotain erittäin oleellista. Ai niin. Tuo idiootti osasi lukea ajatuksia. Huoh. Huomasin sen vilkaisevan minua hivenen happamasti, ja minä hymyilin viattomasti. Rupesin miettimään, pystyisiköhän tuo kuuntelemaan myös minun ja Lokhin hienoja keskusteluja.
"Pystyn", se sanoi. Minä mulkaisin tätä.
        "Tuo on tosi ärsyttävää!" minä huomautin. Fandérer vain katsoi minua viattomasti, ja minä huokaisin. En oikein pitänyt niistä tunteista, joita tämä sai minussa aikaan. Enkä tosiaankaan halunnut miettiä niitä juuri nyt kun tämä sattui olemaan vieressä. Yritin siis pitää mieleni mahdollisimman tyhjänä kun seurasin tätä. Vähän väliä huomasin tuon kuitenkin hymyilevän, kun minun ajatukseni meinasivat harhailla.
          Fandérer tuntui kuljettavan minut miltei koko kaupungin halki. Lopulta me kuitenkin seisoimme nuhjuisen puodin edustalla. Sen yllä oli kyltti, jossa luki Shelorin magiakauppa. Kaipa tämä siis oli oikea paikka. Olisikohan tuo mielissään, jos herättäisin tämän keskellä yötä?
"Ei tosiaan. Tuo muuttaa sinut rupikonnaksi tai tekee jotain vastaavaa, näin maagit tuntien", Fandérer totesi erittäin helpottavasti. Minä irvistin ja menin koputtamaan ovelle.
"Oletko ihan varma että tuo on kannattavaa?" Fandérer kysyi selkäni takana. Kohautin olkiani.
"Tehty jo."
       Odotin ehkä minuutin ennen kuin koputin uudestaan. Toisen koputuksen jälkeen meni kymmenen sekuntia, ja kuulin sisältä askeleita. Ovi aukeni, ja minua mulkoili erittäin ärtyneen näköinen, vanha ja lyhyt mies.
"Mitä nyt? Eikö täällä anneta kunnon kansalaisten nukkua?!"
Fandérer säpsähti takanani. Miehen katse siirtyi salamannopeasti tähän, ja tämä sähähti. Tämä perääntyi ja oli jo läimäyttämässä oven kiinni, kun minä tungin jalkani väliin.
          "Minulla olisi hivenen asiaa", ilmoitin tälle. Mies mulkoili minua ja vilkaisi Fandéreriä erittäin pahasti. "Koskee ihan magiaesineitä. Ja minulla on sinulle jonkinlainen kirje. Tom Daiveaunilta."
Miehen silmissä välähti.
"Tule sisään", tämä viittoi minua, ja katsoi sitten Fandéreriä happamasti. "Mutta tuo jää ulos."
          "Hei hei hei, sä et voi mennä sinne tuon kanssa!" Fandérer huudahti minulle. Mies paukautti oven kiinni. Minä nielaisin. Päädyin isoon huoneeseen joka oli täynnä hyllyjä, joissa oli kaikenlaisia esineitä, kirjoja ja kääröjä. Katselin ympärilleni. Mies käveli tiskin luo ja alkoi kaivella tiskin alla olevia kaappeja. Minä etsin sen lyhyen kirjelappusen taskustani.
          Mies nousi pian ylös silmälasien kanssa ja otti lapun minulta. Tämä avasi sen ja alkoi lukea.
"Koodi Liekki", tämä mutisi. Minuun iski pieni levottomuuden aalto. "Vai niin. Ja hän haluaa nuo esineet. No, mennään etsimään."
Mies laski paperilapun pöydälle ja katosi jonnekin. Minä yritin lukea sitä väärinpäin. En oikein uskaltanut koskea siihen. Jos olin oikeassa, siinä oli vain kolme kohtaa. Ensimmäinen oli tuo mystinen Koodi Liekki. Toinen oli Corel tai jokin vastaava. Kolmas oli jokin outo kirjaimien sekasotku josta en saanut selvää. Jokin vaikea nimi.
         Pian mies palasi takaisin. Tällä ei ollut mukanaan mitään.
"Voit sanoa tälle, että kaikki on laitettu muistiin. Molemmat esineet ovat kateissa."
"Kateissa?" minä toistin. Mies nyökytteli ja tuli työntämään minua ovelle. Tämä avasi oven, heitti minut ulos ja paukautti oven sitten kiinni. Minä en osannut tehdä mitään muuta kuin näyttää hivenen hämmentyneeltä. Ja näytin varmasti vielä enemmän hämmentyneeltä, kun Fandérer taputti minua päälaelle.
         "Sinä näytät aika eksyneeltä. Et tainnut saada mitä halusit?"
Minä astuin yhden askeleen taemmas, ja huomasin tämän virnuilevan.
"Se oli kadottanut molemmat tavarat jotka Daiveaun olisi halunnut."
"Sinä et muuten tainnut huomata, että tuo oli demoni?" Fandérer kysyi miltei kuin ohimennen. Minun suuni taisi loksahtaa auki.
"Täh? Ai oikeesti?" minä kysyin.
"Jep", tämä vastasi yrittäen selvästi pidätellä naurua. Mulkoilin tätä erittäin pahasti.
         "Minulla kyllä olisi vielä niitä ostoksia, mutta antaa olla. Pakoonhan täältä pitää päästä."
Lähdin etsimään sitä porttia josta olin tänne tullut. Muistaakseni siinä lähellä oli ollut jonkinlainen talli. Ehkä Crefax oli tungettu sinne. Portin löytäminen kesti hiukan, ja tallin löytäminen kesti vielä kauemmin. Ja tietysti se talli oli lukittu ja vartioitukin ilmeisesti. Kun olin jo kääntymässä Fandérerin puoleen, tajusin tuon kadonneen. Mutristin huuliani ja käännyin katsomaan tallia nurkkani takaa.
        Sen pariovet oli lukittu isolla lukolla. Tallissa paloi yksi valo, joka liikkui siellä edes takaisin. Todennäköisesti lyhty, jota joku kuljetti. Hiippailin oven lähelle. Pihalla ei näkynyt ketään. Toivottavasti Crefax nyt sitten olisi tuolla. Kierisin koko tallin ympäri, mutten löytänyt toista ovea tai yhtään ikkunaa josta olisi helppo päästä sisään. Löysin oven nurkasta kyllä pienen kolon, mutta...
Muutut vain käärmeeksi. Muistatko, kun muutuit ensimmäisen kerran? Pure sitä vartijaa. Samalla hoituu sekin, Lokh totesi.
Mutta en minä halua tappaa ketään.
Jos se huomaa sinut, se alkaa huutaa ja kertoo kaikille, että olet täällä. Sinun on pakko muuttua ihmiseksi tuolla, tai ainakin saada hevosesi jotenkin ulos, ja sen se huomaa, joten...
         Minä kiristelin hampaitani. Juuri sillä hetkellä pääni löi tyhjää eikä mieleeni pälkähtänyt yhtään parempaa ideaa, joten muutuin käärmeeksi ja kiemurtelin kolosta sisään. Vartija oli vähän matkan päässä käytävällä, selin minuun. Ja minä totta kai menin ja purin sitä nilkasta. Mies kaatui heti lattialle kouristellen. En pitänyt näystä. Muutin ihmiseksi ja katselin ympärilleni. Tunsin hirvittävää väsymystä.
         Talli oli L-kirjaimen muotoinen. Juuri nyt olin pidemmällä käytävällä. Kävin ensin kaikki karsinat läpi vasemmalla, mutta jatkoin sitten oikealle kun siellä ei näkynyt mitään. Lyhemmällä käytävällä näin Fandérerin. Tämä tuijotti yhtä hevosta, jonka pian tajusin Crefaxiksi.
"Sinullapa kesti", Fandérer totesi ja minä mulkaisin tätä. "Sinulla on kiva hevonen."
"Onhan se aika", minä pyörittelin silmiäni ja kävelin lähemmäs. Näköjään täällä ei pidetty hyvää huolta hevosista. Crefaxilla oli edelleen kaikki varusteet päällä, ja se mulkoili Fandéreriä erittäin pahasti.
        Avasin karsinan ja talutin Crefaxin ulos sieltä. Pihalla nousin sen selkään. Tällä kertaa Fandérer seurasi minua.
"Hyvää matkaa", Fandérer virnuili.
"No kiitos", minä tuhahdin ja kannustin Crefaxin ravaamaan. Emme päässeet kovin pitkälle. Portit olivat jostain syystä auki, ja huomasin yhden kuolleen sotilaan maassa. En jäänyt selvittelemään tuota tilannetta, vaan jatkoin matkaani, kunnes minut pysäytettiin hiukan porttien ulkopuolella.
         Minut pysäytettiin magialla, ja vähän sen jälkeen huomasin Restetin seisovan edessäni.
"Me näköjään tapaamme taas, Tulityttö", tuo huokaisi. "Harmillista, että karkasit. Minun pitää ilmeisesti nyt rankaista sinua. Enkä oikein tykkää siitä. Jos vain olisit kiltisti..."
"Sinä et tykkää kohdella minua huonosti, vai mitä? Mitä jos vain päästäisit minut menemään?" ehdotin tälle. "En kerro kenellekään. Voit sanoa ettet löytänyt minua."
"Ei se vain mene niin", Restet huokaisi.
         "Eikö sinua voi jättää hetkeksikään yksin?" kuulin Fandérerin äänen. Tämä oli ilmes-tynyt viereeni. Restet katsoi tätä pettyneenä ja hivenen kysyvästi.
"Mitä sinä haluat?" tuo huokaisi. "Jos aiot pysäyttää minut, minun on varmaan pakko pyy-tää Peliok tänne. Eikä tämä varmastikaan ole iloinen siitä."
Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana nämä kaksi vain katsoivat toisiaan. Minun katseeni loikki kummankin väliä. Lopulta Restet nyökkäsi hitaasti ja Fandérer avasi suunsa.
"Ala mennä", tämä sanoi minulle. Vilkaisin vielä kerran molempia ja kannustin Crefaxia, kun tunsin kahleidemme katoavan. Ihania nämä ajatuksia lukevat demonit. Eivät edes voineet keskustella normaalisti.
         Puhahtaen kannustin Crefaxin laukkaan enkä suostunut suomaan noille kahdelle edes ajatusta. Aurinko nousi horisontin ylle suoraan edessäni, ja häikäisi minut täysin. En ollut ollenkaan varma, miten kauan matka Carnaan kestäisi. Ainakin vähemmän kuin Daiveaunin luota Riokoon, joten ehkä suurin piirtein kaksi tai kolme päivää. Matkaaminen oli turhauttavaa. Kun olimme laukanneet melko pitkään ja aurinko oli jo kohonnut horisontin ylle, hiljensimme vauhtia vaikka Crefax näytti siltä kuin olisi jaksanut laukata koko päivän.
        Toisaalta minua ärsytti, mutta toisaalta olin helpottunut siitä, ettei matkalla tapahtunut mitään. Välillä mietin, mitäköhän Sashrakille oli tapahtunut, ja mitä Daiveaun sanoisi kun saisi tietää minun kadottaneen tämän demonin. Tai ehkä Sashrak oli mennyt takaisin Daiveaunin luo. Mutta oli se kyllä ollut ihan kiva jos tämä olisi sanonut siitä minulle... Ja miksi tämä jätti hevosensa minulle? Ja siitä hevosesta... Sehän jäi Riokoon. No, saa sitten ollakin siellä. Minä en siitä huolehtisi.