Lokhin malja

Luku XVI ~ Liikaa uusia tuttavuuksia yhdelle päivälle

// Innostuin nyt ihan liikaa xD Saapa sitten nähä miten kauan tätä innostusta oikeen riittää xd

Oletko varma tästä? Et...
Kyllä. Tämä pitää saada pois maagien ulottuvilta, ja sinä tarvitset häntä.
Totta. Olen vain helpottunut, että suostuit.

Heräsin aamulla aikaisin. Huoneessani oli melko viileää. Nousin hitaasti ylös, ja kävin vilkaisemassa ulos. Aurinko ei ollut edes vielä kunnolla noussut. Haukotellen suuntasin suihkuun, ja päätin käydä sen jälkeen tervehtimässä lohikäärmeitä. Toivoin vain, että Fandclie olisi hereillä... Voisin viedä sen ulos.
             Suuntaan siis talleille kuivattuani ensin hiukseni kokonaan. Joudun kietomaan käteni ympärilleni viileässä aamuilmassa. Päälläni on vain t-paita, ja hiljalleen alan katua valintaani. Aamu on erikoisen kylmä. Ilmassa on hiukan sumua. Ilma on jotenkin painostava, ja kiiruhdan talliin nopeasti.
              Suurin osa lohikäärmeistä on hereillä, ja vastaa tulooni karjaisuilla. Kaipa ne odottavat ruokaa. En kuitenkaan uskalla mennä ruokkimaan niitä, vaan suuntaan Fandclien karsinalle. Ohitan Shilyrin karsinan, mutta käärme tuntuu vielä nukkuvan.
               Fandclie makaa kerällä kivien päällä, ja hehkuu kuumaa ilmaa ympärilleen. Mieleni tekee mennä sen viereen istumaan, mutta en uskalla, sillä pelkään herättäväni sen. Kuulen sihinää vierestäni, ja käännän säpsähtäen päätäni. Shirylin katse kiertää tallia ympäri.
"Tämä sumu..."
Sumua tulee sisään suljetuista tallinovista. En voi estää pieniä huolenväreitä. Se ei vaikuta ihan normaalilta sumulta.
"Et muuten sitten viitsinyt tuoda ruokaa?" Shiryl murahtaa. Naurahdan hermostuneena.
"En, valitettavasti. Kyllä joku teidät kohta tulee ruokkimaan", vakuutan käärmeelle, vaikka rupeankin heti miettimään, kuka ne oikeastaan ruokki. En olenähnyt lainkaan työntekijöitä, eikä Daiveaun oikeastaan näytä siltä, että kävisi tekemässä tallitöitä joka päivä.
             "Tyhmät ihmiset!" lohikäärme ärähtää. "Minulla on nälkä! Ettekö te edes sen verran voi ymmärtää!?"
Huokaisen päätäni puistellen. Lohikäärme jatkaa paasaustaan, mutta sitten se yhtäkkiä pysäyttää kesken lauseen, ja vilkuilee ympärilleen.
"Tämä tunne..." se sihisee. Se näyttää olevan jopa peloissaan. Minäkin alan katsella ympärilleni, ja tunnen Shirylin levottomuuden siirtyvän minuun. Jäämäistä huurua leviää lohikäärmeen ympärille. Se tuntuu katoavan heti. Sitten huomaan. Koko talli on ohuen sumun peitossa. Nielaisen. Minun mielestäni se eiole ollenkaan normaalia.
             "Tämä sumu..." lohikäärmetoistaa tuskin kuuluvasti, ja painautuu kyyryyn karsinansa seinää vasten. Tallissa on hiirenhiljaista. Lohikäärmeiden huudot ovat tauonneet. Ilma on selvästi painostava, ja pystyn melkein tuntemaan siinä leijuvan pelon. Mistä lohikäärmeet voisivat olla noin peloissaan?
"Ah, Irena! Mahtavaa tavata sinut viimeinkin."
Olen saada sydänkohtauksen, kun kuulen äänen takaani. Äänessä on innokkuutta, mutta se on selvästi näyteltyä. Huomaan kääntyväni ympäri, vaikka olenkin melko varma, että olen niin peloissani, etten voisi edes liikkua.
                    Fandclien karsinan etuseinän päällä istuu ehkä hiukan päälle kaksikymppinen nuori mies. Poika. Lyhyet ja suorat vitivalkoiset hiukset, sekä epäluonnollisen jäänsiniset silmät. Tämä näyttää hyvin nuorelta, mutta puhetapa tuntuu kuuluvan jo keski-ikäisellekin.
"Tuota... Tunnemmeko me?" kysyn levottomasti. Mistä poika on tullut? Tallin ovi oli varmasti kiinni. Poika nauraa hiljaa, katsoen koko ajan minua tiiviisti. Haluan kääntää pääni pois, mutta tuntuu kuin minut olisi lukittu paikoilleni.
"Emme tietenkään. Mitä oikein kuvittelit? Siksihän minä täällä olen. Jotta voisimme tutustua, vai mitä?"
                   "No... tuota..."
Poika pudistaa päätään huokaisten pettyneen kuuloisena. Sanani jumittuvat kurkkuuni.
"Voimakas, mutta..." poika mutisee itsekseen. "Ei siitä tuollaisella luonteella ole mihinkään."
Kurtistan kulmiani.
"Minustako?"
Poika kohottaa päätään.
"Juuri sinusta, Irena."
Ähkäisen. "Miten sinä edes tiedät tuon nimen? Mitä sinä tiedät minusta?"
Poika hymyilee kylmästi. "En usko, että haluat tietää. Voisit järkyttyä siitä tiedon määrästä, joka minulla sinusta jo on."
                  Siristän silmiäni. Tämä alkaa olla jo oikeasti pelottavaa.
"Ahaa. Entä sinä? Kai sinullakin nimi on?"
Poika kurtistaa kulmiaan.
"Totta kai minulla on nimi! Et kai sinä tyhmä ole, vai?"
Puhahdan. Ei. Ei tämä poika ole pelottava. Tämä on vain tyhmä.
                Olen vähällä kiljaista, kun päähäni iskeytyy täysin odottamaton kivun aalto. Hieron päätäni, ja huomaan pojan katsovan minua huolissaan.
"Onko kaikki hyvin?"
"On", murahdan vastauksen hampaitani kivusta kiristellen. Kipu on jo häviämässä. "Päätä vain särkee."
Poika puhkeaa hymyyn.
"Tiedätkö, olen kuullut eräästä jutusta. Kai joku tuttu sen minulle kertoi... No, joka tapauksessa. Jos ajattelee toisista pahoja, se vielä kostautuu. Jotenkin niin se meni."
Pojan aurinkoinen hymy muuttuu pian viileäksi, ja tämä avaa silmänsä katsoakseen suoraan minuun. Jostain syystä koko lause tuntuu mielettömän uhkaavalta. Pystyisikö tämä lukemaan ajatuksia? Mutta... Miten tämä muka voisi aiheuttaa edes tuollaista kipua? Sen täytyi olla vain jotain täysin satunnaista. Varmasti.
                  "Sinä et vielä kertonut nimeäsi",sanon tyynesti. Vastaan katseeseen, koska en pysty edelleenkään liikkumaan. Poika kallistaa päätään hivenen.
"Nimeäni? Mitä sinä sillä teet?"
Kohautan olkiani loukkaantuneena. "Sinä tiedät minun nimeni. Keskustelukin olisi paljon helpompaa, jos tietäisin nimesi."
Pojan hymy ei sammu hetkeksikään. Minua ahdistaa, sillä tämä vaikuttaa jotenkin hyvin halveksuvalta.
                 "Sinä tiedät sen kyllä. Käyttäisit hiukan aivojasi. Jos sinulla siis sellaiset on. Kuulin eräältä toiselta, että nykyään ei ihmisillä ole aivoja juuri laisinkaan", poika huokaisee. "Muistan kyllä... Äh. Antaa olla."
"Nykyään?" minä toistan. "Puhut kuin olisit elänyt jo satoja vuosia."
Poika katsoo minua yllättyneenä. "Niinkö?"
Sitten tämä purskahtaa nauruun, ja minä vain tuijotan tätä. "Kuin... Olisin...Elänyt... Ihanko oikeasti.... Satoja... Vuosia..."
Tämä ei onnistu lopettamaan nauruaan, ja minua alkaa melkein nolottaa.
                  "Ei tosiaan aivoja ollenkaan!" poika ähkäisee. "Miksi ihmeessä edes yritän..."
Poika puistelee päätään, ja vilkaisee sitten käytävää pitkin tallin ovelle.
"Ei kai tässä mitään voi."
Huomaan kääntyväni katsomaan ovea, joka juuri avautuu. Ja kun olin niin varma, etten voisi liikkua ollenkaan. Ei minun ollut tarkoitus kääntyä katsomaan ovea laisinkaan.
                    Huomaan sumun hälvenneen melkein kokonaan. Ilma on kuitenkin melko kostea. Ovi avautuu, ja Nicol astuu sisään. Tämä pysähtyy tuijottamaan minua.
"Iris? Mitä sinä teet täällä tähän aikaan?" tuo kysyy selvästi ihmeissään. Kohautan olkiani.
"Samaa voisi kysyä sinulta."
"Teen töitä."
"Töitä..." mutisen ja tajuan vilkaista taakseni. Silmäni leviävät hiukan. Poikaa ei näy missään. Ehkä...
             "Jos kerran olet täällä, voisitko edes auttaa?"
Huokaisten käännyn Nicolin puoleen, ja autan tätä tuomaan kottikärryt sisään tallin ulkopuolelta. Jaamme kaikille lohikäärmeille ruuat. Pysähdyn Shirylin karsinalle. Käärme on hyvin hiljainen, eikä sano sanaakaan. Fandclie nukkuu edelleen. Jätän ne siis omaan rauhaansa, ja suuntaan takaisin sisälle. Etsin jotain syömistä,ja suuntaan sitten talleille. Nicol on jotenkin onnistunut kerkeämään sinnekin.
                   "Eikö täällä muuten ollut yksityisiä lohikäärmeitä?" kysyn Nicolilta. Poika kohottaan katseensa minun suuntaani. Tämä on selvästi viemässä hevosia pihalle.
"Joo?"
"Entä niiden omistajat? En ole nähnyt yhtäkään? Eikö niiden pitäisi käydä katsomassa lohikäärmeitään?"
"Hmm... Suurin osa niistä lohikäärmeistä on täällä hoidossa, kun niiden omistajat ovat lomalla, tai jotain. Mutta osa tietysti asuu täällä aina...Heidän omistajansa käyvät yleensä miltei joka päivä. Tulevat ehkä parin tunnin päästä, ja lähtevät illalla. Heitä on... Kolme tällä hetkellä. Jos kiinnostaa, kaikkien heidän pitäisi tulla tänään, jos mitään ei ole käynyt. Mene toki talleille odottamaan, jos siltä tuntuu. Pidä vain huoli, ettet mene heidän tielleen."
                 Nyökkään hitaasti, ja suuntaan Crefaxin luo. Voisin kyllä tosiaan tehdä niin. Eihän minulla varmaan juuri parempaa tekemistä ollut.
"Mitäs Crefax, rakkaani?" kysyn virnuillen hevoselta, joka katsoo minua tympääntyneenä. "Joko olet saanut ruokaa?"
Hevonen vain pärskähtää happamena ja kääntää peräpäänsä naamani eteen. Huokaisen ja loikin Nicolin luo, joka katsoo jo minua hiukan ärtyneenä.
"Onko täällä yhtään vapaata tarhaa?" kysyn tältä. "Vapaata normaalia tarhaa? Crefax varmaan haluaa myös ulos."
"Normaalia? Oletko tosissasi?" poika ähkäisee. Pyörittelen silmiäni.
               "No tykkäisitkö sinä olla sellaisessa metallihäkissä?"
Nicol irvistää. "Sen vastapäinen tarha on aina vapaa."
"Kiitos!" minä hihkaisen ja kipitän etsimään jotain, jolla voin taluttaa Crefaxin tarhaan.
"Ihan tosi. Anna olla. Kyllä minä sinne kiltisti menen. Et sinä kuitenkaan sillä voisi minua pysäyttää, ja se vain hiertää."
Katson Crefaxia, joka uskaltautui puhumaan Nicolin kadottua viemään paria hevosta ulos.
"Lupaatko?"
Hevonen pärskähtää.
"No minne minä muka menisin? Ei täällä ole mitään muuta paikkaa, jonne voisin edes mennä!"
                   Hevonen kuulostaa tavattoman surulliselta. Avaan sille oven, ja lähden johdattamaan sitä ulos. Crefax seuraa kiltisti, pitäen turpansa olkapäätäni vasten. Nicol vain tuijottaa tullessaan vastaan tiellä, ja kiertää meidät kaukaa. Crefax pärskähtää tälle, enkä minä voi estää naurahdusta, kun poika äkkiä lähtee liikkeelle.
              Jätin Crefaxin tarhaan, ja suuntasin uudestaan lohikäärmetalleille. Olin oikeastaan hyvin kiinnostunut näkemään, ketä nämä lohikäärmeiden omistajat olivat. Jos he kerran kävivät täällä joka päivä... Ei olisi hullumpi idea tutustua heihin. Jos he siis edes olivat sellaista porukkaa, joka oli tutustumisenarvoista...
                  Fandclie on hereillä, joten menenheti tervehtimään sitä. Se hyppii ympärilläni, ja minun on pakko istua alas, jotta se rauhoittuisi hivenen. Aika kuluu nopeasti, mutta en silti kuule mitään tai ketään. Hiljalleen talli saa minut miettimään aamulla ilmestynyttä poikaa. Kuka tämä oikein oli ollut? Minua melkein ahdisti. Miten ihmeessä tämä tiesi nimeni? Oikean nimeni? Ja...
               Tunnen Shirylin kylmän hengityksen niskassani. Se katsoo minua ja Fandclieä, ja näyttää uponneen ajatuksiinsa. Nousen pystyyn.
"Miten olisi, saanko puhdistaa suomusi, Shiryl?"
Lohikäärme katsoo minua hämmentyneenä. "Ne ovat jo puhtaat, typerys!"
Huomaan tämän silmien värin vaihtuvan. Tämän katsoessa minua ne olivat olleet syaanit, mutta hiukan ennen, kuin tämä avasi suunsa, ne olivat muuttuneet tummemmiksi. Miksi? Lohikäärme ei selvästi itse tainnut tietää siitä.
               "Mutta minusta olisi kivaa tehdä niin", kohautan olkiani. Shiryl tuhahtaa.
"Mitä järkeä siinäkin on?!"
Huokaisen, ja olen lysähtää takaisin Fandclien karsinan lattialle, kun kuulen Shirylin ärähtävän.
"Äh, antaa olla. Siinäpähän puhdistat. Ja pidäkin huoli siitä, että niistä tuleekin puhtaat!"
Pyörittelen silmiäni piilossa Shirylin katseelta, ja hymyillen lähden hakemaan harjaa, jolla puhdistaa suomut. Suomut ovat pieniä ja litteitä, joten niiden alle ei ajaudu juuri likaa. Fandclien suomunaluset pitää puhdistaa koukulla ja pienellä harjalla. Sen suomut, kun ovat isot, niiden alle voi mennä reilusti likaa.
                  Vaikka lohikäärme yrittääkin kovasti väittää muuta valittaessaan koko ajan, se tuntuu selvästi nauttiva nharjauksesta. Olen niin uppoutunut harjaukseen, etten ollenkaan kuule ovenkolahdusta ja askelia käytävällä.
"Onko tuo lohikäärme sinun?"
Säpsähdän ja käännän pääni tulijan suuntaan. Tyttö on noin kuusitoistavuotias, ja tällä on vaaleanvioletit hiukset. Tämä katsoo minua vaativasti, ja osoittaa Shiryliä.
"Ei", vastaan hitaasti. "Minä vain hoidan sitä."
                   Tyttö hymyilee melko kammottavasti.
"Loistavaa! Satuloi se minulle. Haluan ratsastaa sillä."
Katson tyttöä ällistyneenä.
"Sinä... Mitä?"
"Mitä sinä oikein odotat? Hopi hopi!"
Harjaukseni pysähtyy. Shiryl vilkuilee minua todella varovasti, ja vilkaisee välillä tyttöä. Lohikäärmeen hännänpää kääntyilee levottomasti, mutta muuten se näyttää melko uhkaavalta.
                  "Kuulehan nyt!" minä murahdan. "Kukasinä oikein kuvittelet olevasi! Se ei ole sinun lohikäärmeesi! Et voi noin vainmarssia toisen talliin ja päättää, että haluat ratsastaa lohikäärmeellä, jotaet edes omista!"
Tyttö tuijottaa minua, ja juoksee ulos tallista. Katson kulmiani kurtistellen tämän perään. Ei tämä äsken vaikuttanut noin helposti loukkaantuvalta. Olkiani kohauttaen jatkan Shirylin harjausta.
                     "Iris!"
Käännän päätäni, ja annan käteni laskeutua. Tällä kertaa se on Daiveaun. Katson hivenen synkkänä, kun tätä seuraa nainen, se sama tyttö ja tytön ikäinen poika. Käännyn nojaamaan karsinan oveen.
"Neiti Pricil väittää, että sinä kävit hänen kimppuunsa magialla. Onko se totta?"
Minä vain tuijotan. Daiveaun katsoo minua vaativasti. Kyllähän tämän pitäisi tietää...
"Öö... Täh? Magialla? Kuten varmaan ihan hyvin tiedät, en minä osaa tippaakaan magiaa, haloo? En minä voi hyökätä kenenkään kimppuun magialla!"
                 Nainen katsoo tyttöä – Pricil kaiketi– ankarasti. Tyttö mulkoilee minua.
"Haluan ratsastaa tuolla lohikäärmeellä", tämä sanoo vaativasti. Nainen huokaisee, ja katsoo sitten Daiveuania kysyvästi. Minä nielaisen. Daiveaun pudistaa valitellen päätään.
"Valitettavasti tuo lohikäärme on villi. Sen lentokykyä on rajoitettu, eikä se voi lentää ollenkaan."
Shiryl kääntää päänsä katsoakseen ikkunasta ulos. Minä tuijotan lohikäärmettä. Mieleeni palautuu, miten se eilen yritti lähteä pihasta lentoon, mutta lyyhistyi sitten maahan tuskissaan. Olisiko siinä voinut olla kyse tästä?
                   "Mutta kun minä..."
"Pricil!" nainen äyskäisee. "Kuulit kyllä!"
Tyttö mutisee happamena itsekseen, ja lähtee kuljeskelemaan käytävällä ympäriinsä. Minä pidän tätä puoliksi silmällä.
"Ja sinä olet siis Iris?" eteeni kävellyt nainen kysyy. Nyökään hitaasti. Tämä hymyilee hiukan. "Minun nimeni on Sadern. Neilica Sadern."
Tartun tämän ojennettuun käteen kulmiani kevyesti kurtistaen. Nimi tuntuu jotenkin etäisesti tutulta. Daiveaun katsoo minua melko äkäisesti, mutta en viitsi reagoida.
                  Shiryl tökkää minua selkään. Vilkaisen Priciliä. Se on pysähtynyt Fandclien karsinan eteen.
"Liekkimyrsky?" tämä hihkaisee. "Äiti, äiti! Osta se! Osta se heti!"
Minä tuijotan tyttöä järkyttyneenä.
"En usko sen olevan kaupan..." Sadern mutisee. Fandclie tuijottaa tyttöä, ja vilkaisee sitten minua. Minun katseeni pysyy tytössä, jonka silmät loistavat. En pidä siitä ollenkaan.
"Hinnasta voi aina neuvotella, vai mitä?" Pricil katsoo äitiään säteillen. Nainen huokaisee, ja katsoo sitten Daiveunia.
                     "Lohikäärme ei ole minun", tämä vastaa äänettömään kysymykseen. Huomaan näiden mukana tulleen pojan siirtyneen lähemmäs meitä. Oikeastaan, tämä on käytävän toisella puolella juuri minua vastapäätä. Huomaan Pricilin siirtyvän Fandclien karsinaan. Kerkeän vain avata suuni, kun tämä jo ojentaa kättään lohikäärmettäni kohti.
"Pricil! Ole varovainen. Vieraista lohikäärmeistä ei..."
Tyttö kiljuu, kun Fandclie tarraa sitä kädestä. Huomaan sen suun höyryävän. Huokaisen, ja jätän harjan Shirylin karsinan sisälle, kun hyppään seinän yli.
                   "Fandclie!" sanon moittivasti kiivetessäni karsinaan. "Päästä irti."
Fandclie murisee hiljaa. Tytön kiljunta jatkuu. Daiveaun ja Sadern ovat juosseet taaksemme. Nainen huutaa meille molemmille, ja Daiveaun huutaa minulle. Katson Fandclieä vaativasti.
"Jos tuo jatkuu, voit olla varma, että pyydän Fandéreriä rankaisemaan sinua ihan kunnolla!"
Lohikäärmeen silmät kääntyvät minun suuntaani, ja huomaan sen otteen höllentyvän hivenen. Ei kuitenkaan tarpeeksi.
                   "Ihan tosi. Etkö muka oikeasti pärjäähetkeäkään ilman minua?"
Fandclie irrottaa otteensa salamannopeasti, ja tyttö perääntyy rääkyen äitinsä syliin. Minä katson happamena Fandéreriä, joka hymyilee minulle huvittuneesti. Tämä pudistaa päätään epätoivoisena.
"Niin vähän arvelinkin."
Tämä vilkaisee läpi kaikki paikalla olijat. Daiveaunin tämä ohittaa tuskin edes huomaamatta. Pricilin kohdalla tämän katse synkkenee hivenen, ja Sadern saa tämän silmät kapenemaan. Poikaan tämä pysäyttää hetkeksi katseensa. Kaksikko vain katsoo toisiaan. Silloin minä myös muistan, missä olen naisen nimen kuullut. Olen vähällä purskahtaa nauruun.
              Fandérer kääntää katseensa minuun.
"Mikä sinulle tuli?"
"Ei- ei mikään", minä ähkäisen. "Muistin vain... Yhden jutun."
Fandérer katsoo minua hetken, ja hymähtää sitten.
"Ai niin. Olin jo ihan unohtanut, että tein sinulle niin... Vai hänet he olisivat laittaneet perääni", demoni naurahtaa katsoessaan meitä synkkänä mulkoilevaa poikaa. En kerkeä kuin miettiä kysymystäni, kun saan vastauksen.
                 "Niin. Hänen demoninsa."
Fandérer tuhahtaa synkän näköiselle pojalle ja kääntyy katsomaan minua. Minä mulkoilen tätä ärtyneenä.
"Miten monesti sinulle pitää sanoa, että tuo on ärsyttävää?"
"Mikä niin?"
Ärisen itsekseni. Daiveaun lähtee johdattamaan Sadernia ja Priciliä sisälle. Poika pysyy tuijottamassa meitä.
               "Mitä sinä edes teet täällä?"
Fandérer vain virnuilee. "Kai minä saan sinua katsomaan tulla, rakas Irena."
Minä kihisen itsekseni, ja siirryn jatkamaan Shirylin harjausta. Fandérer vain naurahtaa minulle.
"Etkö edes viitsi sanoa, että sinulla oli ikävä minua?"
"Ei minulla ollut sinua ikävä", vastaan happamesti.
"Niin niin. Miten vaan. Valitettavasti pystyn lukemaan kaikki ajatuksesi."
"Haista home."
Poika vain nauraa, ja minun on mahdoton mököttää. Raskaasti huokaisten siirryn Shirylin toiselle puolelle. Lohikäärme on ihmeen hiljaa, eikä sano sanaakaan. Sadernin demoni pysyy paikalla, eikä liikahda senttiäkään.