Lokhin malja

Luku VIII ~ Tapaan hullun hevosen

   Seurasin Sashrakia sisälle. Nostin samalla Enkelin häkin mukaani. Enkeli tuskin tulisi takaisin ennen iltaa, joten en jaksanut juuri miettiä sitä. Sashrak vei minut eteisen läpi aika... erikoiseen olohuoneeseen. Se oli suorakaiteen muotoinen, ja nyt kun me tulimme sinne, huomasin että suoraan vastapäätä toisella puolella käytävä jatkui. Myös vasemmalle meni käytävä, ja oikealla oli parveke. Sohvia siellä oli vasemmassa ylänurkassa ja oikeassa alanurkassa, näin tästä ovelta katsottuna.
Daiveaun istui erässä nojatuolissa lukemassa jotain erittäin paksua kirjaa. Kun me tulimme sisään, tämä kohotti katseensa.
   "Voisitkin Sashrak näyttää Irenalle nyt heti hänen huoneensa. Ja Irena, kun olet tutustunut siihen tarpeeksi hyvin, voisit yrittää hoitaa Crefaxin", tämä sanoi upoten taas kirjaansa. Crefaxin? Mikä se oli? Lohikäärme? Ja yrittää? Sashrak katsoi uketsua happamasti, ja lähti johdattamaan minua eteenpäin. Me kävelimme olohuoneen läpi toiseen käytävään.
   Käytävän vasemmalta puolelta pääsi keittiöön, ja toisella puolella oli suljettu ovi. Sen perällä oli taas yksi ovi, jota ennen oli kuitenkin portaat. Yläkerrassakin oli käytävä. Se meni ensin suoraan, ja päättyi siihen. Vasemmalle se olisi vielä jatkunut (näin sielläkin yhden oven), mutta oikealla puolellamme oli ovi, jonka Sashrak avasi minulle.
"Tässä on sinun huoneesi", tämä ilmoitti huokaisten. "Ja koska Daiveaun on idiootti... Sä haluat ehkä tietää kuka tai mikä Crefax on?"
"No ehkä", vastasin kohauttaen harteitani ja irvistäen. Daiveaunin puhe oli ollut... miltei pelottava. Siis yrittää hoitaa? Mikä ihme sillä oliolla oli? Tuosta puheesta sai sellaisen käsityksen että oikeastaan kukaan muu ei voinut hoitaa sitä.
   "Crefax on hevonen", Sashrak sanoi yksinkertaisesti, kun minä astuin sisään huoneeseen.
"Öh... Hevonen?" minä kysyin, mutta Sashrak oli jo paukauttanut oven kiinni perässäni. Hevonen? Kohotin kulmiani. No jaa, kaipa hevosiakin oli villejä tapauksia, mutta jos oli tekemisissä lohikäärmeitten kanssa, niin... Hevosen piti olla siis aika erikoinen. Nyt alkoi jo vähän kiinnostaa.
   Käännyin ympäri ja ryhdyin katselemaan ympärilleni. Olin isossa huoneistossa. Sen olohuoneessa. Suoraan huoneen toisella puolella oli parveke. Oikealla oli kaksi sohvaa, pöytä ja nojatuoli. Vasemmalla oli korkea kaappi, joku ovi ja matalampi kaappi. Myös oikealla puolellani oli ovi, tämän "ulko-oven" vieressä. Laskin laukkuni ja enkelin häkin keskelle lattiaa. Lattiaa peitti punainen - ihan tosi? - kokolattiamatto, jossa oli paljon hapsuja. Ehkä kiva talvella, mutta kesällä... Pudistin päätäni. Päätin tutkia huoneen perinpohjin ennen kuin menisin tapaamaan sitä hullua hevosta.
   Menin ensin vasemmalle, ja avasin siellä olevan oven. Oven takana oli vessa. Siellä oli myös suihku ja aika ihanan näköinen kylpyamme. Naulassa oli muutama pyyhe. Yksi niistä oli punainen. Minä oikeasti järkytyin. Tällä maailmalla oli joku ongelma. Peräännyin vessasta hitaasti ja läimäytin oven kiinni. Sitten käännyin rennosti ympäri. Kiersin sohvan ympäri katsomaan sohvapöytää lähemmin.
Pöydän päällä oli jonkinlainen kukka sekä muutamia lehtiä, jotka taisivat olla miljoonia vuosia vanhoja. Jätin sen nopeasti taakseni ja siirryin parvekkeelle. Ovi ei meinannut ensin aueta, ja jouduin riuhtomaan sitä hetken ennen kuin tajusin että se aukesi ulospäin. En edes tajua, miksi yritin avata sen sisäänpäin...
   Parveke oli ihan sopivan kokoinen. Siellä oli pieni pöytä ja kaksi tuolia. Parvekkeelta näki tallien suuntaan, ja niittyjen yli järvelle asti. Muuta ihmeellistä siellä ei sitten ollutkaan, joten menin takaisin sisälle. Käännyin tutkimaan oikealla puolellani olevaa korkeaa kaappiriviä. Useimmilla hyllyillä oli kirjoja.
   Ulko-oven vieressä olevan matalan kaapin päällä oli taulu lohikäärmeistä ja taas yksi kukka. Ei mitään erikoista. Joten avasin oikealla olevan oven. Sen takana oli makuuhuone. Oikealla oli joku kaappi. Minua vastapäätä oli työpöytä ja vasemmalla sänky. Oikeassa nurkassa, kaapin ja työpöydän välissä, oli nojatuoli.
   Mutristelin huuliani arvioivasti. Huone oli ruskean värisävyissä. Useimmiten punaruskean. Hirveää. Tämä maailma oli turhan paljon punaisen puolella. Pudistin huokaisten päätäni ja poistuin huoneesta. Vilkaisin laukkujani lattialla ja kävelin pois koko huoneistosta.
   En tavannut talossa tällä kertaa ketään kun kävelin sen läpi pihalle. Vilkaisin ympärilleni. Daiveaunin vaunut olivat edelleen keskellä pihaa, mutta hevoset olivat jo tallissa. Kävelin itsekin siihen tallin näköiseen rakennukseen. Siellä kai se Crefax olisi, hevonen kun oli.
   Talli oli iso. Siellä oli varmasti monta kymmentä karsinaa, mutta hevosia sillä hetkellä vain muutamia. Meitä kuljettaneet hevoset, Nura ja Sada, olivat vierekkäisissä karsinoissa. Nicol oli toisen karsinassa. Kumman lie. Vilkaisin ympärilleni, ja lähdin kävelemään pitkin käytävää. Kaikissa ovissa luki hevosten nimet. Löysinkin tämän Crefaxin nopeasti.
   Hevosen karsina oli ihan tallin perällä, melko yksinäisessä nurkassa. Crefax oli väriltään musta, ja voisin vaikka vannoa, että kun se kääntyi mulkoilemaan minua sen silmät olivat punaiset. Kivaa. Lisää punaista.
"Sinä olet siis Crefax", minä mutisin. Hevonen nyökytteli päätään. Kurtistin sille kulmiani. Eivät kai hevoset ymmärtäneet puhetta? Tämä näytti kuitenkin ymmärtävän, ja ilmeisesti myös osaavan lukea ajatuksia, koska se tuhahti minulle melko halveksivasti.
   Karsinassa ei ollut yläosaa, joten sain nojattua helposti sen seinään. Crefax ravisti päätään ja kuopi maata turhautuneena. Sitten se heilautti taas päätään ja katsoi minua. Kyllä, sen silmät olivat punaiset. Näin syvällä sen silmissä älykkään, ilkeän kiillon.
"Mikä hevonen sinä oikein olet?"
Minusta tuntui, että Crefax hymyili halveksivasti. Se nyökkäsi minua kohti. Katselin sitä kiinnostuneena, kun se yhtäkkiä nosti päänsä korkealle ja kääntyi katsomaan käytävälle. Minäkin käänsin päätäni siihen suuntaan. Nicol oli tulossa minun suuntaani.
   "Meinasitko sinä hoitaa tuon?" tämä kysyi. Minä kohautin harteitani.
"Niin se uk- Daiveaun sano. Että pitäisi."
"Turha yrittää", Nicol tuhahti. "Jos edes yrität koskea siihen, se tappaa sinut."
"Niinkö?" minä kysyi kohottaen kulmiani. "Se onkin sitten tappanut varmaan monta ihmistä. Sinutkin varmasti ainakin kerran. Veikkaanpa vain, että sinunkin on joskus pitänyt hoitaa se."
"Minä yritin", Nicol mutisi. "Se mursi käteni ja varpaani. En hoitanut sitä."
Minä naurahdin. Tämä mulkoili minua.
"Kyllä sinunkin hymysi kohta hyytyy", tämä sanoi synkästi hymyillen. Sitten tämä nyökkäsi käytävälle. "Tuolta saat harjat. Sinun pitäisi harjata se, ja viedä se aitaukseen."
   Nicol kääntyi lähteäkseen. Minä rypistin kulmiani.
"No missä se koko aitaus on?"
Nicol käänsi päätään ja virnisti. "Turhaan edes kysyt. Et pääse siihen asti, että voisit viedä sen aitaukseensa. Mutta... Seuraa vain tallin takaa alkavaa tietä. Se on melko lopussa tien päässä. Tunnistat sen kyllä."
   Nyt se jo häipyi. En oikein osannut päättää, olisiko tuosta pitänyt huolestua. Miten niin tunnistaisin sen? Kohautin harteitani ja käännyin katsomaan Crefaxia. Se katseli minua pää korkealla, melko haastavan näköisenä. Uskallatko yrittää, se tuntui kysyvän. Minä hymyilin hevoselle vinosti.
"Kohta nähdään", sanoin ja lähdin etsimään niitä harjoja. Tässä vaiheessa on jo varmasti hyvä kertoa, etten ole ikinä ole ollut kovinkaan paljon hevosten kanssa tekemisissä. Mitä nyt Linnassa joskus tullut jotain hoidettua, kun on ollut pakko. Ja muutama ratsastustunti meillä on ollut. Mutta ei muuta. Että hyvähän se tässä oli. Yrittää jotain hullua hevosta hoitaa.
   Löysin nopeasti varustehuoneen. Katselin ympärilleni. Siellä oli jokaiselle hevoselle omat varusteet. Kaikki varusteet. Löysin Crefaxin harjat nopeasti. Pakissa oli varmaan miljoona erilaista välinettä. Ja ne kun vielä osaisi tunnistaa. Otin koko pakin päätäni puistellen mukaani.
   Huomasin Crefaxin katselevan minua ilkeän huvittuneesti, kun raahasin laatikkoa sen luokse. Lysäytin pakin alas raskaasti huokaisten, ja katselin hevosta kulmieni alta synkästi. Nousin ylös katselemaan sitä. Hevonen pudisti päätään turhautuneena ja tökkäsi minua otsaan. Melko kovaa.
"Au", minä mutisin ja hieroin otsaani. "Mistä hyvästä tuo oli?"
Crefax katseli minua kummissaan. Se kallisti päätään ja tökkäsi karsinan ovea. Pudistin päätäni ja huokaisin raskaasti. Kumarruin ottamaan pakista ensimmäisen harjan, joka sattui käteen. Se oli niitä samoja, joita olimme Linnassa käyttäneet. Eli ilmeisesti joku yleisharja.
Kun avasin karsinan oven hitaasti, Crefax perääntyi hiukan kauemmas. Se kohotti taas päätään ja mulkoili minua punaisilla silmillään. Katselin sitä arvioivasti.
   "Sinä olet aika likainen", totesin sille. Crefaxin karva oli ihan hiekan ja mudan peitossa. Melkein ruskean näköinen. Crefax ei tainnut oikein pitää kommentistani, sillä se heilautti äkkiä päätään hampaat esillä. Ilmeisesti purrakseen minua. Säpsähdin, ja varmaan sen säpsähdyksen ansiosta väistin Crefaxin hampaat.
"Mutta oikeasti", minä jatkoin sen jälkeen kun olin ensin tuijottanut sitä hetken. "Sinut pitäisi harjata. Siis, haluatko sinä muka olla tuollainen paskanruskean värinen? Katso nyt itsekin! Ja mieti. Jos sinut harjaisi, karvasi olisi ihanan kiiltävän musta."
   Crefax katsoi minua hetken, ja vilkaisi sitten hiukan taaksepäin. Se pärskähti ärtyneenä.
Hevonen mulkoili minua taas punaisilla silmillään. Nyt sen silmät näyttivät liekehtivän. Ja jos hevoset osasivat murista, voisin vaikka vannoa, että Crefax murisi. Se laski päänsä melko alas ja huokaisi raskaasti. Sitten se kohotti hiukan päätään, ja katsoi minua silmiin. Se nyökäytti päätään.
"Ai sinä suostut harjaukseen?" kysyin siltä. Sisälläni kupli pieni voitonriemu. Crefax tuntui huokaavan raskaasti, ja se nyökytteli päätään. Minä hymähdin. "No sitähän minäkin."
   Pieni hymy huulillani rupesin harjaamaan Crefaxia, joka näytti erittäin ärtyneeltä. Se mulkoili minua happamesti, mutta ei tehnyt mitään muuta. Kun olin lopulta saanut sen harjattua, jouduin pyyhkimään hikeä otsaltani. Likaa oli tosissaan ollut melko lailla.
"No? Onkos nyt hyvä?"
Crefax puhahteli hiukan ärtyneenä, mutta minusta se näytti ihan tyytyväiseltä. Sen karva tosiaan melkein kiilsi jo.
"Ja nyt sitten ulos, vai mitä?"
   Crefaxin silmät alkoivat kiiltää. Päällisin puolin niistä näkyi pelkkä oveluus, mutta syvemmällä viha, ja... pelko? Huokaisin pudistellen päätäni ja viskasin harjan takaisin pakkiin. Lähdin viemään pakkia takaisin varustehuoneeseen. Etsin samalla Crefaxille sen narun, millä sitä talutettiin. Mikä sen nimi nyt sitten olikaan... Riimu? Ehkä. Tai sitten se oli se pääjutska... No, miten vaan. Tuskin nimellä mitään väliä oli. Eihän tässä mihinkään kokeeseen oltu menossa.
   Kun palasin karsinalle, Crefax näytti miettivän ankarasti. Oikeasti. Tuo hevonen oli varmasti kymmenen kertaa tavallista hevosta älykkäämpi. Jäin seisomaan karsinan ulkopuolelle. Odottamaan että se saisi tehtyä päätöksensä, mitä se sitten koskikin. Toivoin vain, ettei se koskenut minun tappamistani. Ei tuo hevonen kyllä siihen suuntaan mitään oireita ollut osoittanut. Oli se kyllä yrittänyt purra minua, mutta niinhän melkein kaikki hevoset tekivät. Ainakin ne, jotka minä tiesin.
Hetken kuluttua Crefax kohotti päätään. Sen silmissä kiilsi jonkinlainen päättäväisyys. Kohotin sille kulmaani.
   "No, miten on? Mennäänkö me ulos?"
Crefax nyökytteli kärsimättömästi. Minä hymähdin ja ojennuin kiinnittämään narun sen... pääjutskaan. Joka saattoi olla se riimu tai sitten olla olematta. Crefax katsoi narua halveksien. Minä huokaisin sisäisesti erittäin syvään. Crefax pääsisi karkuun heti, jos se vain haluaisi. Toivottavasti se ei halunnut.
   Talutin Crefaxin käytävälle. Se seurasi vierelläni kärsimättömästi tepastellen. Kun pääsimme ulos, Crefax pysähtyi katselemaan ympärilleen pää korkealla. Nyt huomasin, että se oli oikeastaan aika pienikokoinen. Säkäkorkeus siinä 150-160 senttiä.
   Minäkin katselin ympärilleni. Nicol istui keskellä pihaa olevan suihkulähteen reunalla. Tämä tuijotti meitä suu auki. Rypistin tälle kulmiani. Tippuisi edes tuohon altaaseen. Mutta ei.
"Sinä olet elossa", tämä totesi lopulta. Kohotin kulmaani.
"Vau. En olisi itse tajunnutkaan. Kiitos kun kerroit."
"Ja sä sait sen harjattua?"
"No miltä näyttää?" murahdin ärtyneenä. Tämä toipui viimeinkin järkytyksestään, ja rypisti minulle kulmiaan. Crefax puhahti Nicolille ja lähti marssimaan eteenpäin. Hätkähdin ja otin muutaman juoksuaskeleen.
   Crefax tiesi täsmälleen, minne oli menossa. Se vei minut tallien takaa alkavalle tielle, ja lähti kulkemaan sitä pitkin. Tien molemmin puolin oli hevosaitauksia, vasemmalla yksi tosi iso ja oikealla muutama pienempi. Kun olimme melko lähellä metsän reunaa, vasemmalle ilmaantui uusi aitaus. Joka oli melko erikoinen.
   Aitaus oli tehty päälle kaksi metriä korkeista rautatangoista. Crefax katseli sitä synkästi. Minä katselin sitä ja aitausta ällistyneenä.
"Ai tuoko on sinun aitauksesi?"
Crefax nyökkäsi synkästi. Minä pudistin päätäni.
"Mutta miksi?"
Crefax tuhahti synkästi, ja repäisi narun rivakasti käsistäni. Olin vähällä kaatua yllättyneenä maahan rähmälleni, mutta onnistuin juuri ja juuri säilyttämään tasapainoni.
   Crefax ravasi tien toisella puolella olevan aitauksen luo, jossa ei juuri silloin ollut ketään. Se kääntyi ympäri ja potkaisi helposti koko aidan säpäleiksi. Crefax hirnahti minulle ja loikkasi toisesta kohdasta aidan yli. Sitten se ravasi takaisin.
"Eli he siis pelkäävät, että karkaat?" minä mutisin. Crefax nyökkäsi. Vilkaisin rauta-aitausta. Tuskin Crefaxilla olisi vaikeuksia karata, jos se vain haluaisi. Nytkin se vain seisoi tyynenä tuossa vieressäni, eikä ollut lähdössä minnekään.
"Minäpä tiedän. Mitäs jos tehtäisiin niin, että saat olla tuossa aitauksessa? Kunhan et karkaa minnekään. Tai olet ainakin paikalla, kun tulen hakemaan", kerroin sille. Crefax kallisti päätään. Sen silmät välähtivät. Se nyökäytti päätään. "No, toivotaan ettei se ole kenenkään muun aitaus."
   Irrotin narun, ja Crefax hyppäsi aitaukseen. Katsoin särkynyttä aitaa. Sitä minun olisi mahdotonta korjata kokonaan, mutta ainakin voisin katsoa sitä. Kävelin tutkimaan aitaa. Lopulta päätin nostaa kaksi poikkipuuta omille paikoilleen, missä ne tasapainoilivat juuri ja juuri. Kyllä se kelpaisi.
Vilkaisin vielä aitauksessa loikkivaa Crefaxia, ja lähdin kävelemään takaisin talolle päin. Katsoin ohimennen taivaalle, ja mietin samalla missä Enkeli oli. Pitäisikö minun lähettää jo tänään kirje Abyssalle? Ehkä. Tämä haluaisi ehdottomasti tietää miten eka päiväni oli mennyt.
    Kun tulin talon pihalle, Nicol oli edelleen istumassa suihkulähteellä. Tämä tuijotti minun suuntaani. Tämän suu loksahti auki, kun tulin elossa paikalle. Tämä näytti hetken siltä että kaatuisi oikeasti siihen altaaseen. Mutta eipä kuitenkaan. Kurtistin tälle kulmiani ja kävelin tallille. Vein narun nopeasti varustehuoneeseen, ja kävin sen jälkeen hakemassa pakin, jonka olin jättänyt Crefaxin karsinan eteen. Vein senkin varustehuoneeseen, ennen kuin poistuin tallista.
   Nicol oli jo hävinnyt. Kaipa tämä ei kehdannut kohdata minua juuri nyt. Alkoi jo hiukan hämärtyä. Päätin käydä nopeasti Fandclien luona, ennen kuin menisin kirjoittamaan sen kirjeen. Samalla kun laskeuduin talleille vievää rinnettä, päätin käydä joku päivä järvellä uimassa. Siellä tosin saattaisi olla jo aika kylmä.
   Kun pääsin viimein Fandclien luo, sain todeta että se oli jo nukahtanut. Katselin sitä jonkun aikaa hymyillen, mutta loppujen lopuksi se oli erittäin tylsää, ja häivyin nopeasti. Otin siis talon suunnakseni. Tälläkään kertaa en nähnyt ketään. Kaikki olivat kadonneet jonnekkin. Rupesin myös miettimään, että oli syönyt viimeksi aamulla, mutta silti minulla ei ollut nälkä.
   Meinasin miltei eksyä, ennen kuin löysin huoneeni. Silloinkin pelkäsin päätyväni väärään huoneeseen, mutta onnekseni se oli oikea. Tavarani olivat edelleen lattialla. Enkeli lenteli edelleen ulkona, joten avasin parvekkeen oven jos se olisi tulossa sisälle. Uskoin, että se kyllä osaisi tulla minun luokseni.
   Nostin tavarani lattialta, ja vein ne makuuhuoneeseen. Viskasin sielläkin ne vain lattialle. Sitten rypistin otsaani. Eihän minulla edes ollut paperia. Kyniä kyllä oli. Vilkuilin ympärilleni. Täällä oli paljon kaappeja. Ehkäpä minulla kävisi onni ja jossain niistä olisi paperia.
Ryhdyin käymään kaikkia kaappeja järjestelmällisesti läpi. Ensin sen seinustalla olevan kaapin, joka osoittautui hyväksi vaatekaapiksi. Siellä ei ollut mitään. Vaatekaapin jälkeen pöydän laatikot, ja löysin kuin löysinkin sieltä muutamia papereita. Kaivoin laukustani kynäni ja istuin huokaisten tuolille. Tuijotin paperia tylsistyneenä. Mietin pitkään, mitä minun pitäisi kirjoittaa.

Hei Abyssa ja Seth

Ookei. Tuo kuulostaa jostain syystä niin tyhmältä, että... Mutta miten vaan. Yritän nyt tässä kirjottaa tätä kirjettä, kun Abyssa niin käski tekemään... Ja mietin samalla, että mitä mä tähän oikeen tungen. Mut onneks mä tiedän ainakin suurinpiirtein mitä te haluutte tietää. Ehdottomasti näistä tyypeistä. Siis, tähän perheeseen kuuluu toi uketsu, sen oppilas ja demoni. Muita en oo tavannu. Saattaahan tuolla olla vaimokin. Tai jotain.
   Eli siis... Maagin nimi on Tom Daiveaun. Se on ilmeisesti aika vahva maagi, ainakin sen demonin tason perusteella. Demoni on Sashrak, taso 37. Outo tyyppi. Siitä ei oikein ota selvää. Kun me jouduttiin istumaan niissä Daiveaunin vaunuissa päivä, päädyin siihen tulokseen, että se ei oikein tykkää minusta. Mikään ei oo - ainakaan vielä - osottanu mun kuvitelmia vääriksi.
   Sen oppilas on sitten Nicol. Meitä kaks vuotta vanhempi, mutta henkisesti kymmenen vuotta nuorempi. Se vaan on jostain syystä niin idiootti. Ei tajua mistään mitään.
   No, on tässä yhden päivän aikana kyllä loppujen lopuksi tapahtunu aika paljon. Daiveaun asuu tälläsessä isossa kartanossa, ja mäkin sain oman huoneiston. Olohuone, vessa, makuuhuone ja parveke. Hienot näkymät kukkulaa alas. Siellä on neljä - NELJÄ! - lohikäärmetallia, niitten takana niittyjä ja järvi. Ihan perus.
   Ja ehdottomasti pitää kertoa Crefaxista. Daiveaun käski mun hoitaa sen, ja sen - ja muitten - puheen perusteella sain sellasen käsityksen, että se on ihan hullu ja suunnilleen syö ihmisiä aamupalaksi. Ja se on hevonen! No, kyllä se ilmeisesti oli murtanu Nicolilta käden - hahah - kun tuo oli yrittäny hoitaa sitä. Mutta ei se mulle suuttunut kun mainitsin sille miten paskanruskea sen turkki - ? miks meille ei opetettu koulussa hevosista mitään... - on.
   No, siinä taiskin sitten olla kaikki. Joten...

Erittäin rakkain terveisin (ahahahahaa), Irena (Iris?!)

PS. Nyt kyllä heti kerrotte mitkä nimet te saitte! Ja lähettäkää se kirje Enkelin mukana. Hmm... Miks mulla on sellanen tunne, että seuraavaan kirjeeseen olisi varmasti ihan reilusti aihetta? Jostain syystä musta tuntuu, että Fandérer ei oo vieläkään jättänyt mua rauhaan. Fandclie sano, että Fandérerin pitäs tulla katsomaan sitä. Että näin sitä mennään.

Katsoin kirjettäni jopa hivenen huvittuneena, ennenkuin taittelin sen mahdollisimman pieneksi rullaksi. Kaivoin laatikosta myösnarua, jolla kiinnittäisin rullan Enkelin jalkaan. Olisi siellä ollutsinettivahaakin, mutta eihän minulla ollut edes kynttilää, sinetistäpuhumattakaan. Tuskin tuollaista kirjettä kukaan haluaisi lukea. Jätin kirjeen pöydälle ja kävelinparvekkeelle. Oli jo melko pimeää. Kirjeen kirjoittamiseen oli mennyt kauan. Seoli ollut vaikeaa, kun olin joutunut miettimään, kannattaisiko minun kertoaLokhista ja tämän puheista. Lopulta olin päättänyt olla kertomatta.   Kuulin pienen äänen - kirkaisuntapaisen - taivaalta. Vilkaisin sinne. Enkeli oli vihdoin tulossa. Se laskeutuiparvekkeen kaiteelle eteeni. Se katseli minua pää kallellaan. Minä hymyilin.
"Tulit juuri ajoissa. Minulla olisi sinulle kirje vietäväksi",kerroin sille. Enkeli katseli minua pää kallellaan. Se lehahti puraisemaanminua sormesta. Minä ähkäisin. "Joo, joo", minä huudahdin."Kyllä sinä saat syödä ensin. Kunhan et syö liikaa."Enkeli lehahti edelläni sisälle. Seurasin sitä ja kaivoin repustanilinnunruokapussin ja kupin. Kaadoin ruokaa kuppiin ja laitoin sen pöydänreunalle.    Siirsin Enkelin häkin pöydän ja nojatuolin väliin. "Sinun pitäisi viedä tämäAbyssalle Carnaan", sanoin Enkelille, kun se oli syönyt ja kiinnitinkirjeen sen jalkaan. Katsoin sitä hiukan epäröiden. Eikö tuollainen mukahaittaisi sen lentoa? Enkeli katsoi minua melkein kuin olisi ymmärtänytajatukseni. Se loikkasi kädelleni. Minä hymähdin, ja lähdin kuljettamaan sitäparvekkeelle. Enkeli hyppäsi kädeltäni ilmaan, jalähti lentämään yhtä helposti kuin ilman kirjettä. Kaipa kirjekyyhkyissä sittenoli jotain erikoista. Tai sitten kaikkien lintujen lihakset olivat voimakkaat.Mistä sitä tietäisi. Pudistin huokaisten päätäni. Päätin viimeinkin mennänukkumaan. Vaikka kello tuskin oli kovin paljoa,minua väsytti aivan älyttömästi. Tänään oli vain tapahtunut melko paljon.Verrattuna siihen mitä minun normaalit päiväni olivat kuukausi sitten. Nykyäänne olivat aika erikoisia. Hymyilin itsekseni. Ihania.