Lokhin malja

Luku XV ~ Puhuva eläin haluaa tappaa minut

// FINALLY ^.^ 

Sain nukuttua melkoisen hyvät unet patjalla. Jos totta puhutaan, ne olivat parhaimmat pitkään aikaan. Edelliset yöt kun oli tullut vietettyä joko pusikossa tai sellissä, eikä niitä miksikään ihan parhaimmiksi vaihtoehdoiksi voinut ristiä. Ruuassakaan ei ollut lainkaan moittimista.
             Kun rupesin hiljalleen miettimään Sashrakin katoamista, ahdistus täytti minut, ja pian tajusinkin, että olin viivästyttänyt lähtöäni melkoisen monella päivällä. Aika Abyssan ja Sethin kanssa tuntui kuluvan kuin siivillä, eikä lähtö käynyt edes mielessäni. Onnistuin tutustumaan hiukan paremmin Crysaliin, mutta ystävyytemme ei oikein ottanut tulta alleen. Tyttö oli aivan liian outo. En vain ymmärtänyt häntä, eikä juttu kulkenut meidän välillämme. Emme me toisiamme vihanneet, mutta ei meistä kavereitakaan tullut.
               Lopulta pakotin itseni lähtemään, vaikka Abyssa ja Seth yrittivätkin kovasti pysäyttää minut. Olin kerennyt käydä Nilsonin luona siivoamassa peräti kahdesti. Toisella kerralla tein päätökseni lähteä, Nilsonin avulla totta kai. Fandéreriä ei ollut näkynyt missään, mutta en oikeastaan valittanut. En ollenkaan.
                Meinasin pysähtyä ja kääntyä takaisin monta kertaa matkan varrella, kun mietin miten Daiveaun reagoisi Sashrakin katoamiseen. En tiennyt, miten oikein selittäisin sen. Olin myös iloinen, että olin älynnyt pyytää Nilsonilta karttaa. Ilman sellaista olisin varmasti jo eksynyt matkalla, joka kesti joitain päiviä. Matkan varrella oli joitain kyliä, joissa minulla ei kuitenkaan ollut varaa pysähtyä. Rahatilanteeni ei ollut mikään paras. Onnistuin kuitenkin ostamaan jotain ruokaa, jotten ihan nääntyisi nälkään.
             Kun pääsin viimein takaisin, näin keskellä pihaa jäänsinisen lohikäärmeen. Se saattoi olla Lusmakar, mutta jotenkin... Se vaikutti erilaiselta. Lohikäärme oli selvästi hyvin nuori. Se makasi keskellä pihaa rennon oloisena. En ollut nähnyt sellaista aiemmin missään. Se ei varmasti kuulunut Daiveaunille.
             Jättäen asian hetkeksi sivuun kävin viemässä Crefaxin talliin, ja hoidin sen kuntoon. Sitten siirryn takaisin pihalle, jossa pää pystyssä makaava lohikäärme nyt tuijotti minua. Huomasin pysähtyväni muutaman askeleen jälkeen.
"Ihminen..." jäätävä ääni viilsi ilmaa. "Ei. Sinä et ole..."
"Iris!"
               Käänsin pääni taloa kohti, josta Daiveaun on juuri tulossa. Tätä seuraa ehkä hiukan yli kaksikymppinen nuori nainen, joka on pukeutunut vaaleansiniseen. Tällä on pitkät, valkoiset hiukset. Tämäkin loi ympärilleen jäätävää tunnelmaa. Tämän oli pakko olla lohikäärmeen omistaja. Hei. Hei, hei, hei! Lohikäärme oli tosiaan puhunut minulle! Eihän lohikäärmeille puhuminen ollut edes mahdollista...
"Olet siis..."
"Typerys!" ääni sähähtää. Lohikäärme nousee pystyyn minua mulkoillen. "Kuka sinulle on väittänyt, että lohikäärmeet eivät osaa puhua?!"
              "Eh..." minä ähkäisen. En osaa ollenkaan reagoida vihaiseen lohikäärmeeseen.
"Shiryl."
Ääni on hyvin kaunis, mutta toisaalta myös niin kylmä ja etäinen. Lohikäärme tuhahtaa.
"Häivy, surkimus!" se murisee. Nainen painaa hiukan päätään, ja kääntyy sitten katsomaan minua, puhuen samalla Daiveaunille.
"Hänkö muka? En ole vakuuttunut."
Daiveaun nauraa vaivaantuneesti.
"Voin luvata, että..."
"En tarvitse lupauksiasi. Haluan vain päästä eroon tästä... Tästä..." nainen huokaisee. "Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä."
                Nainen lähtee marssimaan minua kohti.
"Shiryl on sinun", tämä sanoo pysähtyen eteeni. "Jätän sen sinulle kuukauden ajaksi. Jos hän sen jälkeen vielä käyttäytyy, kuten käyttäytyy..."
Nainen hymyilee kylmästi.
"Jos taas onnistut muuttamaan häntä..."
Nainen kävelee nauraen takaisin Daiveaunin luo, joka lähtee saattamaan naista lohikäärmetalleja kohti. Minä tuijotan lohikäärmettä, joka tuijottaa minua.
               "Tuota..."
"Äh, antaa olla. Typeryksiä kaikki tyynni", lohikäärme tuhahtaa. "Minä häivyn!"
Lohikäärme levittää siipensä, ja lehauttaa niitä kertaalleen. Minä juoksen lähemmäs.
"Hei hei hei! Et sinä noin vain voi vaan häipyä!"
Toinen lehahdus. Lohikäärme vavahtaa, ja ilman halkaisee karmiva kiljaisu. Lohikäärme lysähtää maahan, ja kuulen sen murisevan. Se vapisee aivan silmieni edessä. Minä tuijotan sitä järkyttyneenä.
                 "Mitä..."
Lohikäärme sähisee. Minä nielaisen ja kävelen laskemaan käteni sen levitetylle siivelle.
"Onko.. Onko kaikki hyvin?"
Lohikäärme ärähtää ja vetäisee siipensä kauemmas. Sitten se hätkähtää ja tuijottaa minua hetken, ennen kuin nousee pystyyn ja siristää silmiään.
"Kuka sinä olet, rääpäle?"
"Onko tuo oikea tapa puhua toiselle?" kysyn loukkaantuneena. Lohikäärme päästää halveksuvan sihahduksen.
"Toiselle on hivenen kyseenalainen käsite. Et kai oikeasti kuvittele, että olisit samanarvoinen kuin minä? Tyhmä ihminen..."
               Sitten se sihahtaa.
"Kuka sinä olet, helvetti vieköön?!"
Säpsähdän kauemmas, kun lohikäärmeen suusta lentää jääpuikkoja sen eteen.
"Ni- nimi on I- Irena."
"Ja et sitten voi puhua änkyttämättä, häh?"
Nielaisen, kun lohikäärme tuo päänsä aivan eteeni. Sen kylmä hengitys tuntuu jäädyttävän joka soluni. Huomaan värähtäväni. Lohikäärme vetäytyy, ja katsoo minua halveksuvasti.
"Sinäkin pelkäät. Totta kai sinä pelkäät. Kaikkien sietääkin pelätä lohikäärmeitä..."
                Se kääntää päänsä poispäin, ja katsoo taivaalle.
"Tuota... Sinun nimesi... Shiryl, eikö niin?"
Lohikäärme ei vastaa, mutta jotenkin tunnen sen myöntävän asian.
"Se on kaunis nimi", mutisen hiljaa katsellen lohikäärmettä. Se on uskomattoman upea. Nuoren yksilön valkoiset suomut kimaltelevat syaanin värisenä. Pienten suomujen pinta näyttää koostuvan pienistä kiteistä. Koko lohikäärme tuo mieleen vain jään.
"Kaunis?" lohikäärme tuhahtaa. "Sinä todella olet outo. Minä tiesin. Sinä et ole ihminen. Mutta mikä sinä olet?"
                  "Eh... En ole ollenkaan varma."
Niin. Niinhän se on. En minä taida oikeasti ihan ihminen olla. Mutta mikä minä sitten muka olin?
"Et ole varma?" lohikäärme ärisee. Jäinen huurre leviää sen suusta. Sen silmät hohtavat hyvin kirkkaasti. "Et ole varma? Kuinka joku ei voi tietää, mikä on?! Sinun täytyy todella olla idiootti! Helvetinmoinen typerys!"
Minä vain tuijotan järkyttyneenä, kun lohikäärme kohottaa toisen etujalkansa. Kuulen rysähdyksen takaani, mutta en kerkeä miettimään sitä. Yritän perääntyä, mutta kompuroin ja kaadun maahan. Lohikäärme iskee jalallaan kynnet esillä suoraan minua kohti. Minä jähmetyn paikoilleni.
               Sitten tunnen voiman iskeytyvän minuun sivulta, ja lennän maahan. Minuun sattuu, mutta aivan liian vähän siihen verrattuna, miltä iskun olisi pitänyt tuntua. Avaan sulkeutuneet silmäni katsoakseni lohikäärmettä. Se sähisee huurretta syösten hevoselle, joka seisoo sen edessä melko uhkaavan näköisenä.
"Mitä sinäkin kuvittelet tekeväsi?! Kuka edes olet?!" lohikäärme huutaa. "Mitätön elukka!"
Tuhahdus. Minä tuijotan. Hevonen tuhahti. Aivan liian ihmismäisesti.
"Sinä yritit satuttaa häntä. Ja sitä minä en hyväksy!"
Shiryl näytti varmasti aivan yhtä hämmästyneeltä kuin minäkin. Crefax puhui kuin se olisi normaalein asia maailmassa.
               "Tuota... Onko tämä nyt varmasti totta?"
Hevonen kääntää päänsä minun suuntaani.
"Voisit sentään edes kiittää. Minähän sentään pelastin sinut varmalta kuolemalta."
"No... tuota... kiitos", mutisen vaivaantuneena. Tuntuu hyvin oudolta kiittää puhuvaa hevosta, joka pelasti minut puhuvalta lohikäärmeeltä. "Mutta mistä lähtien sinä olet osannut puhua?"
"Ainahan minä! En vain ole viitsinyt niin tehdä..."
Minä ärisen. "Ja miksi ihmeessä! Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos vain puhuisit!"
Hevonen nauraa. Minä katson sitä hölmistyneenä.
"Ehei! Minusta oli hauskaa katsoa, kun sinä rehkit! Et ymmärtänyt mistään mitään!"
                 Huokaisen loukkaantuneena. Olin jo valmiiksi väsynyt matkasta, ja nyt puhuvat eläimet menivät haukkumaan minua typerykseksi. Pudistin päätäni. Vilkaisin samalla tallin suuntaan. Sen seinässä oli iso reikä. Huokaisen.
"En jaksa tätä!" huudahdan. "Shiryl, ala tulla. Sinulle pitää kaiketi etsiä tallipaikka."
Shiryl ei edes tuntunut huomaavan minua, vaan tuijotti Crefaxia.
"Oletko sinä..."
Crefax katsoo lohikäärmettä silmät välähtäen.
"Jos edes harkitset satuttavasi häntä, saat vielä katua!"
Lohikäärme tuhahti, ja vilkaisi sitten minua.
"Ala kävellä, rääpäle. Näytä minulle se "tallipaikka". Ja pidäkin huoli siitä, että se on hyvä!" Shiryl huudahtaa. Minä huokaisen raskaasti ja suuntaan talleille, joilta Daiveaun on juuri tulossa.
               "Hei, tallisi seinä on muuten rikki."
"Mitä sinä sille teit?" uketsu kysyy happamena. Tuhahdan.
"En mitään! Crefax hajotti sen säpäleiksi."
Daiveaun murahtaa ja kävelee ohitseni. Mennessään kuulen tämän mutisevan: "Siitä hevosesta sietäisi jo tehdä lohikäärmeenruokaa."
"Kelpaisi minulle", kuulen Shirylin mutisevan. Pudistan päätäni, ja johdatan Shirylin yksityistalliin, josta minua tervehtii Fandclien huuto.
"Vai että Fandsae. Tosiaan."
Tallin ainut vapaa karsina oli Fandclien vieressä, joten näytän paikan Shirylille, ja siirryn vilkaisemaan toista lohikäärmettä.
                "Mitäs pikkuinen?" kysyn hymyillen. Se katsoo minua innoissaan.
Sinulla sitten kesti! Minulla oli tylsää! Mennäänkö ulos?
Makuulle asettunut Shiryl vilkaisee meidän suuntaamme happamesti.
"Pentujen pitäisi vain pitää suunsa kiinni."
Fandclie kallistaa sille päätään, ja katsoo sitten minua.
Kuka tuo törkimys on?
"Törkimys?!" Shiryl pomppaa pystyyn. "Minä sinulle törkimykset näytän, senkin nirppanokka surkimus!"
                   Minä pudistan päätäni. Fandclie vain katsoo Shiryliä ihmeissään.
"Yrittäkäähän tulla toimeen. Mennään ulos myöhemmin, Fandclie. Minä käyn ensin vähän lepäämässä."
Okei.
Jätin tallin hivenen levottomana. Shiryl oli melkoisen erikoinen lohikäärme. En ollut ollenkaan varma, oliko hyvä idea jättää sitä yksin, mutta ei minulla juuri muuta vaihtoehtoa ollut.
                  Menin sisälle etsimään ruokaa. Oli tuskin edes keskipäivä. Ketään ei näkynyt missään, mutta onnistuin löytämään muutamia hedelmiä ruuaksi. Vaelsin hitaasti omaan huoneeseeni, ja lysähdin sängylle ottamaan pienet torkut.
                  Pienet torkkuni tuntuivat hivenen venähtäneen, sillä herätessäni oli jo hivenen hämärää. Olin kiroilla ääneen. Ja minun piti vielä käydä Fandclien kanssa ulkona! Nousin pystyyn ja suuntasin heti talleja kohti.
"Ah, Iris!" Daiveaun kuitenkin pysäytti minut käytävässä. "Menehän kirjastoon. Nicol siellä juuri harjoittelee yhtä hyvin tärkeää asiaa. Sinunkin kannattaa. Ette ole vielä tainneet edes käydä sitä läpi koulussa..."
"Mutta minun..."
"Ei muttia! Sinä olet joka tapauksessa oppilaani, ja oppilaan odotetaan tottelevan mestariaan!"
Siristän silmiäni happamena, mutta suuntaan kirjastoon. Fandclie suuttuu minulle varmasti, mietin harmissani.
                Löydän Nicolin kirjaston pöydän äärestä, lukemassa jotain kirjaa. Istun yhdelle tuoleista, ja katson poikaa happamesti. Tämä kohottaa päänsä ärtyneen näköisenä.
"Mitä sinä haluat?"
"Daiveaun käski minun tulla tänne. Kuulemma harjoittelet jotain, mistä minunkin pitäisi tietää."
"Hemmetti", kuulen pojan mutisevan. "Miksi juuri nyt..."
Haukottelen ja katson kirjapinoja pöydällä.
"Loitsukirjoja?"
                 Nicol huokaisee. "Ihan sama. Daiveaun käski minun etsiä loitsuista jotain yhtäläisyyksiä, tai eroja, tai jotain... En edes tiedä mitä minun kuuluu etsiä! Voit ihan hyvin yrittää etsiä niistä jotain, jos se on harjoittelua..."
Huokaisen ärtyneenä. Loitsukirjoja? Enhän minä osannut mitään magiaa, ja minulla oli sitä paitsi kiire Fandclien luo! Ja Shirylkin pitäisi tarkistaa... Otan yhden kirjoista käteeni, ja avaan sen keskeltä.
                   Minulla ei ole mitään hajua, mitä minun pitäisi tehdä. Loitsut on totta kai kirjoitettu muinaiskielellä. Huomaan pian ymmärtäväni sitä täydellisesti. Se on hyvin samanlaista kuin demonikieli, tajuan. Kirja, jota luen, on nimeltään Tuulahdus Menneestä. Se kuulostaa enneminkin joltain historiakirjalta, mutta loitsukirja se on. Hiljalleen alan tajuta nimeä. Kaikki loitsut ovat hyvin vanhoja. Näen sen niiden ulkoasusta. Kirjainmallit ovat erilaiset, kuin nykyajan teksteissä. Mutta se ei taida tosiaan olla asia, jota Daiveaun etsi...
                 Olen aina ollut huono muinaiskielessä, joten sen täydellinen ymmärtäminen näin äkkiä tuntuu oudolta, mutta en juuri valita. Luen kirjan loitsuja mielessäni, mutta en oikein keksi mitään, millä olisi merkitystä. Ne ovat vain loitsuja. Kuin runoja.
"Iris, vilkaisisitko näitä?"
Katson Nicolia. Tämä on selvästi uppoutunut tehtäväänsä, eikä edes ymmärrä inhota minua. En viitsi olla ilkeä, joten otan tämän tarjoamat kaksi kirjaa vastaan. Taivaan salat ja Pyhä tuli.
                   "Molemmissa kirjoissa... Kaikissa yhden kirjan loitsuissa on jotain samaa. Mutta kun vertaat kahta kirjaa... Niissä ei ole mitään samaa."
Vilkuilen kirjoja. Se on totta. Taivaan salassa olevat runot kertovat tuulesta. Suurin osa jopa päättyy tai alkaa juuri samalla tavalla, joka jotenkin ylistää tuulta tai edes liittyy siihen. Vaikka tarkoitus olisi tehdä tulipallo, on tuuli jotenkin sotkettu siihen. Sama toisen kirjan kanssa. Pyhän tulen runot kertovat tulesta. Vilkaisen omaa kirjaani. Nyt ymmärrän. Siinäkin runoissa on hivenen jotain samaa. Nekin kertovat suurin osa tuulesta. Vain jotenkin kauempaa, vain hiukan viitaten siihen tai käyttäen muita ilmaisuja.
                     "Mutta sitten tämä..."
Otan kolmannen kirjan vastaan, ja selailen sen läpi. Runoissa on samoja piirteitä, mutta... Osa kertoo tästä, osa tuosta. Pudistan päätäni. Vilkuilen kirjapinoa, ja nousen ylös. Nicol katsoo perääni, kun katoan kirjahyllyjen väliin. Etsin loitsukirjoja. Sellaiset ovat hyvin harvinaisia. Vain helpoimmat loitsut ovat helposti saatavilla. Mitä isompi loitsu, sen vaikeampi sellaista oli löytää. Ne voivat tietysti kulkea mestarilta oppilaalle suullisesti, mutta kirjallinen versio oli miltei aina olemassa. Jotkut maagit osasivat laatia loitsuja, ja kokosivat ne kirjoiksi. Loitsukirjat olivat oikea aarre maageille.
                  "Kaikki kirjaston loitsukirjat ovat täällä, jos sitä mietit!" kuulen Nicolin huutavan perääni. Huokaisen raskaasti, ja käännyn palatakseni takaisin, kun eräs kirja hyllyllä varastaa mielenkiintoni. Elementtien salat. Elementtien? Elementit, elementit... Kyllä, olimme joskus magiatunneilla puhuneet niistä... Harmikseni en vain muistanut juuri mitään. Neljä elementtiä olivat tuli, vesi, maa ja ilma, mutta siihen loppui minun tietämykseni.
                 Vedän kirjan hyllystä. Sen kannessa on ympyrä, joka on jaettu neljään osaan. Keskellä on musta ympyrä, mutta loput on jaettu selvästi neljälle elementille. Kävelen se kädessäni pöydän luo, ja avaan sen.
                  Etäisesti huomaan Nicolin käyvän hakemassa meille kynttilöitä, sillä alkaa olla jo hyvin pimeä. Olen täysin kokonaan unohtanut Fandclien lukiessani kirjaa, joka osoittautui hyvin mielenkiintoiseksi. Kirja on ihan kunnioitettavan kokoinen, joten en voi lukea kuin muutamat ensimmäiset luvut. Se on kuitenkin ihan tarpeeksi.
"Elementtejä", minä sanon lopulta. Nicol katsoo minua. Sitten tämä katsoo kirjoja, ja tämän silmät leviävät.
                 "Niinpä!" tämä kuiskaa. "Se se on! Jokainen maagi osaa kasan loitsuja, joita oppii kouluista ja näin, mutta... Ne ovat heikkoja. Mutta voimakkaammat loitsut..."
"Muodostuvat elementeistä", minäkin innostun. "Tämän kirjan mukaan jokaisella maagilla on oma elementti. Yksi viidestä."
"Viidestä?" Nicol toistaa. "Mutta... Niitähän on neljä, vai?"
Pudistan päätäni. "Niin minäkin luulin. Tuli, vesi, maa, ilma ja pimeys."
"Pimeys? Kuulostaa vähän... pelottavalta?"
Huomaan nauravani. "No jaa. Mutta miten oman elementtinsä saa selville... Siitä minulla ei ole hajuakaan."
                Vilkaisen ulos, jossa on pilkkopimeää. Ähkäisen.
"Minun pitää käydä katsomassa Fandclieä!"
Ryntään ulos kirjastosta, ja suunnistan mahdollisimman nopeasti talleille. Fandclie odottaa minua melko vihaisena.
Nytkö sinä vasta tulet?
"Anteeksi! Minä nukahdin, ja sitten Daiveaun pakotti minut opiskelemaan!" huokaisen pahoillani. "Näyttää siltä, ettei me keretä tänään ulos. Mutta huomenna. Aivan varmasti!"
Lupaatko?
"Lupaan!"
Fandclie huokaisee ja asettuu aloilleen. Huomaan sen nukahtavan heti. Hymyilen sille. Sitten säpsähdän, ja käännän hivenen päätäni. Shiryl tuijottaa minua hyvin tiiviisti.
                    "Mitä?" minä ähkäisen. Sen katse ei väisty laisinkaan.
"Sinä..." lohikäärme kuiskaa. Kurtistan kulmiani. Sen silmät kiiltelevät, mutta huomaan niissä jotain erilaista.
"Vaihtavatko sinun silmäsi väriä?"
"Miten niin?" lohikäärme ärähtää. Näen sen selvästi. Äskeinen haalea syaani katoaa tummemman jäänsinisen tieltä. "Eivät tietenkään, senkin idiootti! Mitä oikein luulet?!"
"Mutta voitko sinä sen muka tietää? Oletko ikinä nähnyt silmiäsi?"
Shiryl katsoo minua hölmistyneenä.
                   Minä naurahdan. Sitten huokaisen ja katson sitä unelmoiden.
"Sinä olet niin kaunis lohikäärme!"
"Häh?!" se sähähtää. "Mitä tuo muka tarkoittaa!"
Huomaan sen olevan selvästi hämillään. Hymyilen leveästi.
"Sanoin, että olet kaunis, senkin pölvästi!"
"Ooo, onko se oppinut jotain!" lohikäärme paljastaa hampaansa. "Vielä joku päivä..."
Shiryl hiljenee äkkiä. Se näyttää yhtäkkiä niin surulliselta ja yksinäiseltä, että minua alkaa melkein itkettää.
                   "Vielä joku päivä", se kuiskaa, mutta näyttää siltä, kuin ei uskoisi omiin sanoihinsa. Minä en tiedä ollenkaan, mitä tehdä, mutta sitten se kääntää päänsä äkäisenä minun puoleeni.
"Mitä sinä oikein tuijotat, häh?!"
Hymähdän.
"Minä tulen vielä katsomaan sinua. Ehkäpä meistä tulee vielä kavereita!"
"Unissasi!" Shiryl huutaa perääni äkäisen kuuloisena. Minä nauran hiljaa palatessani takaisin sisälle.