Lokhin malja

Luku VII ~ Sisäinen hulluni herää

    Seuraavan päivän olin erittäin levoton. Sana lähdöstäni oli jo kulkeutunut kaikkien korviin. Useimmat katsoivat minua kateellisena. Itse en ollut asiasta lainkaan innoissani. Monien opettajien ja maagien mielestä en ollut ansainnut sitä. Mutta ainakin herra Nottim oli sitä mieltä, että ansaitsin sen. Olin niin hyvä demonitiedossa. Olin siinä varmasti melkein koulun paras. Missään muussa aineessa en sitten ollutkaan mitenkään hyvä. Paitsi viimeksi miekkailussa...
   Toinen päivä ei ollut yhtään edellistä parempi. Onnistuin hermostukseltani kuitenkin harjaamaan Fandclien ja päästin Enkelin lentämään ulkona. Se palasi melko pian reissultaan. Iltapäivällä pakkasin reppuni. Minulla ei juuri ollut tavaraa. Muutamat uudet vaatteet. Kirjat sain jättää koululle, sillä maagi ilmeisesti antaisi minulle uudet.
   Melkein heti, kun olin saanut reppuni pakatuksi, se naismaagi tuli luokseni. Ärsyttävää, kun piti sanoa tätä vain naismaagiksi. Olihan Linnassa muitakin naismaageja!
"Alahan tulla, Iris. Käydään hakemassa lohikäärmeesi niin pääsette lähtemään", maagi kehotti. Seurasin tätä huokaisten laukku olallani ja Enkelin häkki toisessa kädessä. Ovellla loin vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Minulle tulisi melkein ikävä sitä. Luultavasti en näkisi sitä enää koskaan. Surullista. Siihen kuitenkin liittyi niin paljon hyviä ja huonoja muistoja.
   Seurasin maagia käytävien halki. Tämä jäi itse ulkopuolle, kun minä menin sisälle hakemaan Fandclieä. Kun pääsin sen karsinalle, huomasin sen istuvan nurkassa melko tylsistyneen näköisenä.
"Fandclie?" huhuilin sitä. Lohikäärme nosti päätään. Se katsoi minua kysyvästi, hiukan syyttävästi. Minä huokaisin. Oli helppo arvata, mitä se yritti sanoa.
"Olen ollut tajuttomana", yritin selittää sille. "Sinun isäntäsi yritti tappaa minut."
Fandclie tuijotti minua. Pudistin päätäni huvittuneena. "Tulehan. Meidän pitää lähteä täältä."
Minne? kuulin sen kysyvän mielessäni. Olin hypätä kattoon asti säikähdyksestä. Mistä se oli noin pian oppinut puhumaan minulle?
"Eräs maagi haluaa minut oppilaakseen. Ja sinä tulet tietysti mukaan."
   Ojensin käsiäni, ja Fandclie tuli kiltisti lähemmäs jotta sain nostettua sen syliini. Fandclie oli hiukan jännittynyt, kun kuljetin sen ulos tallista. Lohikäärmeen, laukun ja linnunhäkin kuljettaminen kahdessa kädessä oli yllättävän vaikeaa. Maagi odotti minua edelleen tallin ovella.
"Etkö laita sitä häkkiin?" tämä kysyi epäröiden. Tämä selvästi vilkuili Fandclieä melko levottomasti. Siksi että se oli Liekkimyrsky. Maagit ja heidän typerät ennakkoluulonsa.
"En. Fandclie osaa olla kunnolla, vai mitä?" kysyin lohikäärmeeltä ankarasti. Fandclie nyökytteli tarmokkaasti. Maagi katsoi sitä epäluuloisesti, mutta lähti johdattamaan meitä pihan läpi. Etupihalla seisoi isot vaunut, joita veti kaksi mustaa hevosta. Se maagiuketsu seisoi niiden vierellä. Me kävelimme tämän luo, maagi etunenässä.
   "Sinä siis suostuit?" uketsu kysyi omahyväisesti hymyillen. En omasta tahdostani, mietin itsekseni. Tälle kuitenkin vain nyökkäsin.
"Voisitko kenties laittaa lohikäärmeesi häkkiin?" tämä kysyi liioitellun ystävällisesti. Pudistin päätäni.
"Ei kiitos. Kumpikaan meistä ei siihen suostu", vastasin tälle tyynesti. Maagi rypisti minulle otsaansa, mutta jätti asian siihen.
"Sitten saat luvan pitää sen kurissa. Muuten käsken Sashrakin kurittaa sitä", tämä uhkaili. Minä pyöräytin silmiäni sisäisesti.
"Olisi ihan kiva nähdä, kun hän yrittää", tuhahdin miltei halveksuen. En ole ihan varma, mitä järkeä siinä oli. Siis, muutama kuukausi sitten en olisi mitenkään uskaltanut puhua Sashrakin tasoisesta demonista halveksuen. Mutta... Nyt kun olin tutustunut Fandéreriin turhankin hyvin, se tuntui miltei luonnolliselta.
    Maagi kurtisti minulle kulmiaan, mutta naurahti sitten.
"No, tulehan sieltä kyytiin", maagi sanoi ja viittoi kohti vaunuja. Loin vielä viimeisen silmäyksen Linnaan, ja astuin sisään vaunuihin. Ne olivat sisältä tilavamman näköiset kuin ulkoa. Istuuduin aivan vaunujen taakse. Siinä nimittäin oli kolme paikkaa edessä, sitten ovi, kaksi paikkaa ja vielä takana kolme. Minä varasin ne kolme paikkaa itselleni. Siis, yhden itselleni, toisen Fandclielle ja kolmannen tavaroilleni. Enkelille ja laukulle.
   Fandclien paikka olisi ollut keskellä, mutta se istui vain minun sylissäni ja mulkoili siitä Sashrakia, joka istui miltei meidän vieressämme. Vaunujen toisella puolella. Fandclie tosiaan mulkoili tätä. Se sihisi hiljaa. Sashrak tuijotti sitä takaisin melko oudosti.
   Huomasin, että Daiveaun meni itse ajamaan vaunuja. Eipä tarvitsisi pelätä että tämä yrittäisi suurinpiirtein tappaa Fandclien. Siinä vaiheessa rupesin miettimään, miten pitkään matka kestäisi. Kukaan ei ollut puhunut siitä mitään.
"Etkö voisi pitää tuota elukkaa hiljaa?" kuulin maagin oppipojan ärähtävän. Mulkaisin tämän suuntaan. Pystyin juuri ja juuri näkemään tämän.
"Fandclie ei ole mikään elukka!" sihahdin tälle. Fandclie kuitenkin hiljeni ja kääntyi mulkoilemaan poikaa. Sashrakkin katseli tätä melko halveksuvasti.
"Eikös tuo ole Liekkimyrsky?"poika kysyi. Katsoin tätä kulmieni alta.
"On?"
"Tiedätkö muuten ketä sanotaan niiden herraksi?"
Mulkaisin tätä synkästi. "Fandéreriä. Minun niin parasta kaveriani."
"Sinun... Mitä?" poika kysyi. Minä tuijotin tätä. Eikö tämä tajunnut sarkasmia?
"Kuulit kyllä", sanoin lopulta olkiani kohauttaen. Sashrak katseli minua oudosti. Tunsin Sashrakin suunnalta hiukan levottomuutta. Ja mistäköhän lähtien minä sellaista olin voinut aistia? Hienoa. Tästä matkastahan alkoi tulla maailman hauskin.
   Illalla me pysähdyimme johonkin pikkukylään, jossa me nukuimme yön. Maagi kehtasi viimein esitellä itsensä Tom Daiveauniksi, ja sain myös selville, että sen oppilaan nimi oli Nicol. Aamulla me taas jatkoimme matkaa. Olin päästänyt Enkelin lentämään yöllä, joten se ei valittanut lainkaan häkissään. Fandclie sen sijaan... No, Fandclie oli Fandclie. Se murisi Nicolille ja yritti ilmeisesti syödä Enkelin. Ainakin se tuijotti Enkeliä melko pahasti.
   Me matkasimme hiljaa melko pitkä ajan. Varmaan juuri sen takia aloin kuulla ääniä päässäni. Aluksi se oli niin hiljainen, etten kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta lopulta minun oli pakko kiinnittää siihen jotain huomiota.
Sinut on tarkoitettu suojelemaan meitä. Tee vain tehtäväsi kunnolla, niin mekin suojelemme sinua. Jos taat petät meidät... No, loppusi ei voi olla kovin mukava.
   Tuollaista joku siellä höpisi koko ajan. Hieroin päätäni. Miten ihmeessä joku puhui päässäni, vai olinko vain tulossa hulluksi? Vilkaisin levottomasti ympärilleni, mutta kukaan ei näyttänyt oikein valmiilta auttamaan minua. Juuri, kun olin varma, että olin seonnut täysin, ääni vain hiljeni yhtäkkiä. Nielasin itsekseni, ja tuijotin ikkunasta ulos. Pelottavaa.
   Puolen päivän aikoihin huomasin meidän sirtyneen pienemmälle tielle. Varmaankin tämän tien päässä olisi tuon maagin koti. Vihdoinkin. Matka vain oli niin hirvittävän tylsä. Tie oli arvioni mukaan noin kilometrin pituinen. Maagin koti oli melko siisti. Siis, melko iso talo, ehkä pitäisi puhua kartanosta, ja lisäksi iso piha. Tai mitä nyt tästä etupuolelta pystyi näkemään. Hiukan sivummalla oli hevostallit.
   Pysähdyimme melko lähelle talleja. Maagi avasi meille oven.
"Nicol, vie Nura ja Sada talliin", tämä komensi. Ilmeisesti hevoset. Nicol huokaisi raskaasti hypätessään alas vaunuista. Minä vilkaisin tavaroitani. Fandclie oli onnekseni hereillä, joten en joutunut yrittämään kantaa sitäkin. Se loikki ulos vaunuista heti, kun Nicol oli raahautunut edestä pois. Katsoin sen perään melko levottomasti ja kaappasin tavarani mukaani. Enkeli pysytteli hiljaa. Onneksi. En olisi kestänyt sen huutoa.
"Sashrak, näytä Irenalle minne hän voi laittaa lohikäärmeensä", Daiveaun jatkoi katsoen Fandclieä kulmiaan rypistellen. Minä mulkoilin tämän selkää kun tämä kääntyi poispäin vaunuista. Kiipesin sieltä nopeasti alas. Fandclie venytteli itseään kirkkaassa auringonpaisteessa. Daiveaun oli kadonnut salaperäisesti jonnekin, ja Nicol yritti väistellä toisen hevosen hampaita. Sashrak sen sijaan näytti melko synkältä.
   "Hienoa", tämä mutisi. "Minä niin rakastan leikkiä tallipoikaa."
Minä pyöräytin silmiäni - tämän näkemättä - ja ojensin kättäni Fandclielle.
"Tule, Fandclie. Meidän pitää hankkia sinulle paikka, jossa voit olla", ehdotin sille. Fandclie haukotteli ja päästi pienen savupilven suustaan. Sitten se ravisteli itseään ja kallisti päätään minun suuntaani. Nousin seisomaan, ja kehotin Fandclieä seuraamaan. Sashrak katseli meitä erittäin pahasti. Minä rypistin kulmiani tälle. Mitä me muka olimme tehneet?
   Tiesitkö, kaikki voimasi ovat lahja. Lahjat voidaan aina ottaa takaisin, ääni päässäni mutisi melkein itsekseen. Puhahdin pahasti ja mulkaisin Sashrakia varmasti pahemmin kuin tämä itse katseli meitä. Tämä miltei hätkähti.
"Aiotko sinä näyttää minne voin viedä Fandclien vai et?" kysyin tältä hiukan ärtyneenä. Tämä kohautti olkiaan ja kääntyi ympäri.
"Paras sitten seurata", tämä ehdotti. Mulkaisin tämän selkää ja otin paremman otteen Enkelin häkistä. Ja Enkelikin pitäisi tietysti viedä talliin. En minä sitä loputtomiin jaksaisi raahata!
   Silloin päähäni pälkähti mahtava idea. Ihme etten ollut keksinyt sitä aiemmin. Päästin Enkelin vapaaksi ja jätin häkin talon portaiden juurelle. Enkeli venytteli siipiään ja lehahti heti pois häkistään. Katsoin sen perään melkein huokaisten ennen kuin juoksin Fandclien perään. Se loikki Sashrakin perässä katsellen kiinnostuneena ympärilleen.
   Sashrak vei meidät ensin talon taakse. Sieltä avautui mahtavat näkymät. Pitkät matkat niittyjä, ja niiden takana järvi. Talo oli pienen kukkulan päällä, ja alhaalla niityllä oli monta lohikäärmetallia. Ja se tarkoitti, että täällä oli varmasti monta kymmentä lohikäärmettä. Sashrak katseli talleja melko mietteliäästi.
   "Kiva kun hän ei edes maininnut minne sinun lohikäärmeesi pitäisi pistää", tämä huokaisi. Vilkaisin alas talleille. Niitä oli neljä. Hirvittävästi lohikäärmeitä täällä. "Näethän ne? Daiveaun kasvattaa lohikäärmeitä, ja lisäksi hänellä on vuokralla muiden lohikäärmeitä, jos näillä itsellään ei ole tallia. Yksi on tarkoitettu Daiveaunin yksityisille, sekä Nicolin lohikäärmeelle. Yhdessä on Wandseterit ja Lusmakarit, toisessa Erdsérerit ja Greslefit. Viimeisessä on sitten kaikki muut, yleensäkin poikasia, ja jos tallit ovat täynnä. Varjousvia ja Liekkimyrskyjä täällä ei ole. Joskus on ollut muutama Varjousva. Joten..."
Tämä huokaisi. "Paras viedä se Daiveaunin yksityisten kanssa samaan."
    Minä pysyin hiljaa. Outo tyyppi. Ensin se näyttää siltä että haluaa tappaa minut katseellaan, ja sitten se rupeaa kertomaan kaikenlaista, mitä minun ei välttämättä ole tarvis tietää. Vaikka, ainahan tiedosta on hyötyä. No, miten vaan. Seurasin tätä kukkulaa alas kiertelevää polkua pitkin. Fandclie sen sijaan meni suorinta tietä alas. Lopussa se meinasi jo kaatua, ja joutui käyttämään siipiään apuna. Ihmeen hyvin se jo käytti siipiään.
   Tallissa oli varmasti noin viisitoista lohikäärmettä. Niitä oli monia eri rotuja, vaikkakaan ei yhtään Liekkimyrskyä tai Varjousvaa. Eniten oli Lumityrskyjä. Nehän ovat tunnetusti lohikäärmeistä maagiystävillisimpiä. Liekkimyrskyt sen sijaan olivat enemmän kiintyneitä demoneihin, jos kehenkään.
"Laita se tuonne", Sashrak ehdotti nyökäten kohti erästä tyhjää karsinaa. Miltei keskellä tallia oli vierekkäin kaksi tyhjää karsinaa. Toisen vieressä olevassa karsinassa oli aikuinen Lumityrsky ja toisen vieressä nuori Viherlehti. Päätin laittaa Fandclien Viherlehden vieressä olevaan karsinaan. Tuskin Liekkimyrsky ja Lumityrsky pärjäisivät vierekkäin kovin hyvin. Nehän kun olivat melkein luonnostaan vihollisia.
   Avasin karsinan oven ja päästin Fandclien sinne. Se nuuhki karsinan ympäri ennen kuin loikki takaisin luokseni.
Mitä luulet, löytääkö Fandérer minua täältä? se kysyi ylltättäen minut totaalisesti. Fandérer? Ja mistä lähtien se oli osannut puhua noin hyvin? Täysiä lauseita?
Sen takia minä hätkähdinkin yllättyneenä taaksepäin.
"Mitä? Onko hän... Siis... Miksi hän haluaisi tulla sinun luoksesi?" minä kysyin yllättyneenä. Fandclie tuijotti minua melkein loukkaantuneena.
   "Hetkinen, Iris...", Sashrak sanoi selvästi järkyttyneenä takaani. Minä vilkuilin oudosti sivuilleni. "Mitä kieltä sinä juuri puhuit?"
"Öö... Miten niin?" kysyin ihmetellen. Käänsin päätäni tämän suuntaan. "Omasta mielestäni minä ainakin puhuin ihan samaa kieltä mitä kaikki puhuvat."
Sashrak pudisti päätään ja katseli minua oudosti. "Et puhunut. Sinä puhuit demonien kieltä."
"Minä... Mitä? Miten se muka voisi olla edes mahdollista?"
"No mistä minä tietäisin?" tämä kysyi melkein loukkaantuneena. "Ellet sitten vain satu olemaan demoni. Tai..."
   Sashrak hiljeni mietteliäästi. Miettiköhän tämä yleensäkin noin paljon, vai johtuikohan se vain minusta?
"Tai mitä?" minä kärtin. En minä nyt demoni voinut olla. Kai minä sen itse olisin tiennyt. Käännyin kokonaan tuon demonin puoleen ja nojasin Fandclien karsinan seinään.
"Tuli vain mieleen", tämä mutisi. "Joskus, aina välillä, on ilmaantunut ihmisiä, joilla on ollut miltei tismalleen samanlaiset kyvyt kuin demoneilla. He vain kasvoivat ihmisten kanssa, eivätkä välttämättä edes huomanneet kykyjään ennen kuin oli liian myöhäistä. Mutta jos he olivat yhteydessä demoneihin jo nuoresta asti... No, sitten he eivät kuolleet. Ainakaan heti. Heillä kun sattui olemaan tehtävä. Suojella demoneja. Joko he suojelisivat demoneita tai kuolisivat. Ja niinhän siinä kävi, että he kaikki taisivat kuolla."
   "No kiva juttu", minä mutisin. Se ääni päässäni... Mitäs se nyt sanoikaan?
Etkö vieläkään muista? Vastahan minä sanoin. Suojele meitä tai kuole.
No kiitos. Rakastan sinua, päässäni oleva ääni. Jos olisin voinut, olisin mulkaissut tuota ääntä erittäin pahasti.
"Näkivätkö nämä tyypit muuten miten hyvin demoneita?" kysyin uteliaasti. Minua oli jo alkanut melkein pelottaa.
"Taisivat", tämä vastasi kohauttaen olkiaan. "Miksi se edes kiinnostaa sinua?"
Minä avasin suuni, mutta suljin sen sitten. Kohta avasin sen kuitenkin uudestaan kysyäkseni uuden kysymyksen.
"Eivät he sattumoisin kuulleet ääniä päässään?"
Nyt tämä katsoi minua kuin olisin ollut hullu. Lopulta tämä naurahti melkein hermostuneesti.
"Jos totta puhutaan, niin kyllä. Demonien valtias, Lokh, antaa sen tehtävän. Ja joillekin hän saattaa sitten puhua."
   Tämä tarkkaili minua melkein levottomasti, kun nyökyttelin itsekseni. Vai että sillä tavalla. Lokh? En ole ikinä kuullutkaan.
Mitä?! Minä en tiennyt, että tässä maassa on vielä sellaisiakin, jotka eivät tiedä kuka minä olen... Mitä ne siellä maagikouluissa oikein opettavat??? Olisi ihan kiva tietää.
Minä kalpenin. Hienoa. Miksi kaikki oli alkanut mennä paskaksi sen jälkeen, kun Daiveaun ilmestyi elämääni? Sen jälkeen, kun täytin kolmetoista? Sen jälkeen, kun Fandérer ilmestyi elämääni? Hienoa. Hienoa. Hienoa. Ihan tosi? Minäkö muka joku demonien suojelija? Pudistin päätäni melkein huvittuneena ja käännyin Fandclien puoleen.
   Fandclie oli istuutunut alas ja näytti odottavan, että minä kääntyisin taas puhumaan sille.
"No?" kysyin siltä. "Miksi hän haluaa tavata sinut?"
Mikä kysymys toi on? se kysyi loukkaantuneena. Sehän on mun kaveri. Niinku meiän kaikkien.
Minä pudistin päätäni. "Ihan miten vaan. Toivottavasti ei löydä. Tai, jos hän tapaa vain sinua, niin sitten. Mutta... Ei kiitos."
   Kävelin ulos karsinasta melko järkyttyneenä. Liikaa sulatettavaa yhdelle päivälle. Eikä asiaa auttanut yhtään se, että Sashrak tuijotti minua oudosti.
"Älä vain väitä, että hän puhuu sinulle."
Vilkaisin tätä ärtyneenä. "Sitten en väitä. Ei kun siis..."
Punehduin hiukan. No, siinähän se tuli myönnettyä. Vihaan itseäni ja rakastan elämääni. Sashrak tuijotti minua... oudosti. Ehkä kunnioittavasti. Eli oudosti. Vilkaisin tätä melko levottomasti.
"Parasta mennä takaisin", tämä huokaisi tuijotettuaan minua tarpeeksi. Tämä lähti kävelemään edelläni tallista pois. Vilkaisin vielä nopeasti Fandclieä ennen kuin seurasin Sashrakia ulos tallista.