SUOJELIJA | valmis ✅

Δ Seitsemäs luku Δ Hämmennys

Heräsin hitaasti silmäni aukaisten. Muutama auringonsäde pääsi valaisemaan huonettani verhon pienistä väleistä ja ne yrittivät päästä hyväilemään kasvojani. Hitaasti liikkuvat auringonsäteet olivat ehtineet kuitenkin koskettaa vain jalkojani, jotka olivat peiton alla suojassa huoneen viileydeltä.

Liikautin päätäni sentin ja tajusin melkein heti, ettei pääni ollutkaan lepäämässä tyynyn päällä. Alusta ei ollut maailman pehmein, muttei se epämukavakaan ollut. Rauhallisesti pääni alla oleva alusta kohosi ylös ja alas. Pystyin kuulemaan rauhallisesti sykkivän sydämen, joka löi samaan tahtiin hengityksen kanssa.

Ensimmäisenä ajatuksiini hyppäsi kuva Henrystä, jonka viereen aina käperryin kissanpennun tavoin nukkuessani. En kuitenkaan koskaan ollut herännyt pää hänen rintakehällään. Muistikuva edellisen päivän tapahtumista palasi mieleeni ja nopeasti olin noussut käsieni varaan katsomaan nuorukaista, joka sängyssäni makasi.

Toisin kuin minä ei Will maannut peitto kehonsa ympärille kiedottuna. Hänellä oli yllään edelleen se sama musta t-paita sekä tummat farkut, jotka hänellä oli ollut edellisenä päivänä. Kengät hän oli kuitenkin heittänyt pois jalastaan. Katsoessani häntä makoilemassa siinä yhdelle hengelle tarkoitetussa sängyssäni en voinut olla miettimättä kuinka epäaidolta tämä kuva silmieni edessä oikein näytti. Will oli kuin marmorista tehty veistos, joka riiteli sotkuisen ja eri väreistä täyttyvän huoneeni kanssa.

"Huomenta", hän avasi lopulta suunsa ja antoi hymyn ilmestyä kapeille huulilleen.

"Olitko siinä koko yön?" Aamukäheällä äänellä lausuttu kysymys pääsi ulos suustani sen sijaan että olisin vastannut tervehdykseen.

"Olin. Häiritsikö tämä sinua?" Hän esitti kysymyksen ja antoi hymyn huulillaan hiipua pois.

"Ei, ei. Minä vain... En odottanut sinun olevan... Siinä. Vieressäni", kerroin. Tottahan se oli että olin pyytänyt häntä jäämään luokseni, mutten ollut odottanut hänen nukkuvan vieressäni. Jos hän oli edes nukkunut.

"Pyydän anteeksi", hän sanoi antaen katseensa valahtaa alas ja hän nousi ylös sängyltäni. "Unohdan välillä, että tämä on sinulle aivan uusi asia. Et ole se sama prinsessa, jonka kanssa elin", hän jatkoi katsahtaen minuun.

"En ole prinsessa. Tai siis...", yritin saada hänet ymmärtämään, mitä tarkoitukseni oli sanoa, mutta hän keskeytti minut sanoen ymmärtävänsä, mitä tarkoitin.

"Sinusta ei ehkä tunnu siltä juuri nyt, mutta ajan kanssa näkemyksesi kaikesta muuttuu ja tiedät mikä on parasta itsellesi sekä kansallesi. Se on yksi Vallan ominaisuuksista", Will sanoi kuulostaen todella päättäväiseltä ja siltä kuin uskoisi omiin sanoihinsa. Minun kohdallani se oli taas vaikeaa. Miten ihmeessä osaisin tehdä oikeita päätöksiä koskien satoja ja kenties tuhansia ihmisiä kohtaan, jos kerran en osannut pitää omaa elämääni kasassa?

"Pue päällesi ja käy syömässä aamiaista", hän vaihto nopeasti puheenaihetta ennen kuin ehdin kommentoida mitään hänen edellisiin sanoihinsa. Hän suuntasi huoneeni ikkunan luokse ja avasi sen kääntyen sitten puoleeni. "Nähdään koulussa", hän hymähti ennen kuin katosi jättäen jälkeensä vain viileän ilmavirran.

Aamiaispöydässä mietin vain Williä sekä hänen edellisenä päivänä kertomaa tarinaansa. Tai ehkei se ollutkaan tarina. Siltä se ei ainakaan enää tuntunut. Ainoa asia, mikä pyöri suurena kysymyksenä mielessäni oli, miksi näin oli tapahtunut?

"Tahdotko että kyyditsen sinut kotiin?" Kysymys keskeytti ajatukseni.

Hätkähdin hiukan ja käänsin sitten hämmentyneen katseeni isääni, joka suoristeli kaulallaan olevaa kravattia.