SUOJELIJA | valmis ✅

Δ Kahdeskymmenes luku Δ Älä lähde

Sapphiren sanat huolestuttivat kaikkia ja Seth päätti että meidän pitäisi toimia mahdollisimman pian. 'Helpompi hyökätä paikkaan jossa on vähemmän siviilejä' oli Seth sanonut. Niinpä Lothar ja Volker olivat päättäneet pistää minut koville harjoittelujeni suhteen.

"Jos tahdot olla mukana on sinun opittava nämä jutut nopeasti", Lothar oli sanonut ja ojentanut puukeppiä, joka muistutti miekkaa. Harjoittelupaikasta ei löytynyt yhtään sellaista miekkaa, jonka olisin jaksanut nostaa, joten sain harjoitella lasten lelulla. Spencerillä tuntui kestävän ikuisuus sen minulle sopivan miekan löytämisessä.

"Älä huido epämääräisesti!" Volker huudahti minulle harjoitellessani Lotharia vastaan. Tämä oli sanonut ottavansa minun kohdallani todella rennosti, mutta näytti vain siltä kuin hän olisi pilaillut kustannuksellani. Hän osasi väistää liikkeeni ja sai jopa riistettyä muutamaan otteeseen miekan pois kädestäni.

"Jos vain ampuisin nuolella ja se olisi sillä selvä", sanoin hengästyneenä ja hiukan ärtyneenä.

"Nuoli ja jousi eivät ole aina parhaimpia aseita. Jos puhutaan lähitaistelusta. On pystyttävä puolustautumaan silloinkin jos joku tulee lähelle. Kokeillaan uudestaan", Lothar sanoi ojentaen jälleen lelumiekkaa minulle.

"Sinä ajattelet liikaa. Keskity enemmän vihollisen liikkeisiin kuin omiisi", Volker koitti neuvoa minua.

Huokaisin syvään. Kai sitä pitäisi vain yrittää ja yrittää kunnes onnistuisin edes jotenkin. Katsoin Lotharia. Hänen kädessään olevaa miekkaa ja jalkoja jotka liikkuivat hitaasti, mutta sulavasti hiekalla. 'Mieti vihollisen liikkeitä', toistin itselleni Volkerin sanoja. Huomasin kuinka Lothar kohotti miekkaansa. 'Heilautus vasemmalta', ajattelin ja kumarruin alas väistäen liikkeen. 'Heilautus oikealta', totesin mielessäni ja estin iskun miekallani. Pyöräytin kädessäni olevaa puukapulaa muutaman kerran hänen miekkansa ympärillä ja nostin sen sitten ylös. Miekka irtosi hänen kädestään. Se lensi ilman halki ja jäi sitten sojottamaan toiselle puolelle kenttää.

"Ei hassumpaa", naurahdus kantautui korviini, mutta ääni ei kuulunut kummallekaan veljeksistä. Katseeni kääntyi nuorukaiseen, jonka harmahtavat silmät kiiluivat ilosta.

"Kiitos Aidan", sanoin pienesti hymyillen ja siirsin muutaman hiussuortuvan korvani taakse, jotka olivat päässeet vapaaksi nutturastani.

"Hän oppii kyllä todella nopeasti", Lothar naurahti ja kävi noutamassa miekkansa.

"Mutta silti minulla on vielä paljon opittavaa", totesin.

"Olet samanlainen kuin äitisi. Hän halusi aina oppia lisää ja lisää, mutta tämä kaikki on sinulla veressä. Sinua täytyy vain hiukan tönäistä oikeaan suuntaan ja se kaikki tulee refleksinä", Volker sanoi esittäen asian samalla käsillään.

"Miten niin veressä?" Kysyin hiukan kulmiani kurtistaen.

"Et taida todellakaan tietää mitään juuristasi", Lothar naurahti. "Äitisi suku on yksi Cygnuksen tunnetuimmista sotilassuvuista. Perheen jokaisella miehellä oli hyvä titteli sotajoukoissa. He olivat taistelijoita."

Minulle tuli sellainen kuva hänen sanoistaan kuin minun olisi tarkoitus olla ylpeä asiasta.

"Isoisäsi vain ei saanut poikia. Vain kaksi tytärtä, mutta Grace, äitisi halusi jatkaa sukunsa perintöä. Pitää maineen yllä ja hänestä tulikin meidän ensimmäinen naiskapteenimme", Volker kertoi.

"Ja hän jätti sen kaiken mitä hänellä oli isäsi takia. Typeryyttä sanon minä", Lothar tuhahti ja rysähti istumaan veljensä vierelle.

"Minusta se on aika romanttista", Aidan sanoi katsoen minua hymyillen. "Jättää kaikki vanha ja aloittaa ihan alusta. Uusi elämä ja uudet tavoitteet. Vielä sellaisen henkilön kanssa joka jakaa sydämensä sinulle."