Pimeänkulkija

1. It's time to start over

"Amy!"
"Joojoo minä tulen!" huudan vastaukseksi äidille. Ihan kuin hän ei tietäisi, ettei hoputtamisesta ole mitään apua. Silmäilen huoneeni vielä kerran läpi varmistaakseni, että minulla on kaikki tarvittava mukanani. Penaali, kännykkä, kansioni kansliaan, lompakko, aurinkolasit.. Vilkaisen ulos ikkunasta ja heitän aurinkolasit takaisin sängylleni.

Kiepahdan vielä nopeasti peilin eteen ja kurtistan kulmiani. Olisiko minun pitänyt suoristaa hiukseni? Lonkkia hipovat hiukset kaartuvat loiville luonnonkiharoille niin kuin joka aamu. Silmään läpi valitsemani harmaan ohuen neulepaidan, mustat pillifarkut ja siskoltani syntymäpäivälahjaksi saamani kaulakorun. Antaa olla.

Kiiruhdan ulos huoneestani valokuvilla peitettyyn käytävään. Tänä aamuna minulla ei ole aikaa harjoittaa myötähäpeää itseäni kohtaan katselemalla vanhoja vauvakuviani, vaan suuntaan suoraan eteiseen.

"Kylläpä siinä kestikin" Devina tokaisee eteisen seinään nojaillen ja näyttää valmiilta lähtemään. Hänellä on yllään avara kaula-aukkoinen lyhyt pitsitoppi, vaaleat reikäiset pillifarkut ja paksukorkoiset nilkkurit. "Kiva kaulakoru."

Hymähdän ja sipaisen vaistomaisesti kaulakoruni hopeista riipusta. Kumarrun vetämään valkoiset converset jalkoihini ja otan ohuen nahkatakin naulakosta. Devina katsoo takkiani hetken mietteliään näköisenä. Hän vilkaisee ulos ulko-ovemme ikkunasta ja huokaisten kurkottaa ottamaan itselleenkin takin.

Isä astelee ripeästi eteiseen, vetää kengät jalkoihinsa ja ottaa auton avaimet pöydältä.
"Minä vien teidät" hän sanoo ja työntää oven samalla kiireellä auki. "Tulee reitti tutuksi."

Vastauksia odottamatta hän astuu ulos ja me seuraamme viileään ilmaan, joka kiusallaan muistuttaa meitä syksyn lähestymisestä. Elokuu on jo pitkällä, ja aivan pian vihreä maisema on pelkkä muisto vain. Kiipeän suosiolla isän maasturin takapenkille, ja lähdemme ajamaan.
Katson maisemia ja kuuntelen vaimeana soivaa radiota.

Kaikki on niin erilaista verrattuna aiempaan kotiimme. Täällä ei ole kilometrien mittaisia hiekkarantoja, joiden reunamilla kulkisi palmujen piirittämiä kävelykatuja. Ei jäätelökioskeja jokaisen kadun risteyksessä, jatkuvaa moottorin hurinaa ja hälytysajoneuvojen ääntä. Täällä on vain metsää, syksyistä ja sateista. Kellään ei tunnu olevan kiire mihinkään, eikä aamuyhdeksältä ole puoleksi tunniksi pysäyttävää ruuhkaa.

"Minä en ikinä tule sopeutumaan tänne" Devina huokaisee. "Minä pidin 90210:sta numeronamme paljon enemmän, kuin.. kuin tästä mikä ikinä onkaan."

En ole samaa mieltä hänen kanssaan. Toki minäkin viihdyin eteläisemmässä suurkaupungissa, mutta jokin pienissä paikoissa viehättää minua enemmän. Pidän omasta rauhasta ja siitä, ettei aamulenkillä tarvitse vältellä kymmenien ihmisten katsekontakteja. Kaupungin äänet ja pöly alkoivat jo pikkuhiljaa käydä päähän.

"Sinä tulet sopeutumaan mainiosti" isä naurahtaa. "Saattaahan se toki viedä aikaa."

Devina huokaisee ja vilkaisee minua taustapeilistä.
"Eikö sinua häiritse tämä metsäisyys ja hiljaisuus?" hän kysyy epäuskoisella äänensävyllä.

Pudistelen päätäni pienesti.
"Minusta tämä on ihan ok" vastaan. "Jos minä johonkin täällä en sopeudu, niin kouluun."
"Eikö koulu ole tässä se helpoin osuus?" Devina huokaisee, ja jos oikein kuulen, hän mumisee vielä itsekseen "metsää, metsää, metsää.."
"Ei" kiellän nopeasti antamatta hänelle uutta mahdollisuutta valittaa ympäristöstämme. Olen kuullut siitä aivan tarpeeksi viimeisten parin viikon aikana. "Koulu on se inhottavin osuus. Minä vihaan aloittaa alusta. Seisoa luokan edessä ja esitellä itseään: Hei, olen Amy. Muutimme juuri perheeni kanssa, joten olemme vielä ihan uusia täällä. Ai mistä minä pidän? No lenkkeilystä, totta kai. Minulla täytyy olla hyvä kunto auttaakseni perhettäni ja sukuani ihmissusien tappamisessa. Tiesittehän, että niitäkin on olemassa? Ai ette? Sepä harmi. "