Pimeänkulkija

23. Dead eyes

Astun ulos bussista omalla pysäkilläni ja lähden astelemaan kotia kohti Susanin sanat mielessäni pyörien. Ne ovat kummitelleet siellä koko päivän, ja olen tarkastellut niitä eri suunnista niin paljon, että alan hiljalleen jo turhautumaan niihin.

Kun pääsen pihatiemme loppupäähän, erotan pihassamme olevan vieraan auton. Tunnistan sen heti jonkun sukulaisemme autoksi. Toivon sen olevan Gloria, joten petyn pahasti nähdessäni Leroyn seisomassa auton toisella puolen isä vierellään. Hidastan vauhtiani päästessäni lähemmäs, osittain siksi, että jännitän isän reagoimista pieneen katoamiseeni. Hän ei vastannut mitään viestiini.

Isä ja Leroy huomaavat minut samaan aikaan, ja molempien kasvoille kohoaa leveä hymy.

"Sinähän tulit ajoissa" isä ihmettelee kuullostaen iloisemmalta kuin pitkiin aikoihin.

"Ai" katselen häntä hämmentyneenä ja käännyn sitten Leroyn puoleen. "Minä luulin, että te lähditte takaisin kotiin."

"Niin me lähdimmekin, ja pojat ovat siellä vieläkin" setäni astelee auton perän luokse ja laskee kätensä kiinni olevan takakontin luukun päälle. "Tule toki katsomaan, mikä minut tänne uudestaan toi."

Vilkaisen isää, joka nyökyttelee minulle astuen itsekin lähemmäs. Otan muutaman hitaan ja epäilevän askeleen, kunnes seison vain puolen metrin päässä Leroysta ja autosta. Leroy painaa pientä nappia takakontin reunassa, ja luukku nousee ylös vaimeasti huristen.

Takakontissa makaa susi. Kuolleena. Se retkottaa mustan pressun päällä tummanruskean turkin rinnus verestä märkänä. Tassut ovat haavoilla, ja ahtaassa tilassa se näyttää pieneltä ja viattomalta. Suuret vihreät silmät tuijottavat eteenpäin lasittuneina mitään näkemättä.

Vatsaani kouraisee ja minua alkaa huimata. Vihreät silmät näyttävät tutuilta, ja äkkiä olen varma, että olen katsonut niitä ennenkin. Suden silmät, jotka kuuluvat myös ihmiselle. Tumma turkki on tismalleen samaa sävyä kuin hänen hiuksensa.

Seison lamaantuneena paikoillani korvat humisten, ja toistelen epätoivoisia sanoja mielessäni. Se ei. voi. olla. hän. Aivan kuin joku painaisi katkaisijaa, saan yhtäkkiä itseni liikkeelle. Kiepahdan ympäri ja ryntään portaat ylös ulko-ovellemme. Astun sisään vain ottaakseni autonavaimet eteisen naulasta, ja palaan ulos tönäisten oven kiinni perässäni.

"Minä.. minä muistin juuri, että.." soperran ja osoitan autoamme kohti, "että unohdin kouluun jotain."

Harppaan portaat alas ja suuntaan autollemme isän ja Leroyn jäädessä katsomaan perääni.

"Mutta sinähän vihaat autolla ajamista" isä kuulostaa siltä, kuin ei uskoisi silmiään. "Amy?"

Painan avaimesta avoimen lukon kuvaa, ja auto päästää kuuluvan naksahduksen. Nykäisen kuljettajan oven auki ja kiipeän kyytiin istumaan vain yksi päämäärä mielessäni. Oven tömähdettyä kiinni työnnän avaimet paikoilleen ja katselen hetken konepeltiä ja polkimia yrittäen muistella, miten kone toimikaan. Minä oikeasti vihaan autolla ajamista. Olen joskus onnistunut hankkimaan kortin, mutta inssistä kotiin ajo taisi olla viimeisin kertani ratissa. En tiedä mitään pelottavampaa.

Jollakin ihmeen keinolla saan auton hurahtamaan käyntiin. Peruutan varovasti pienen matkan taaksepäin, jotta saan auton käännettyä oikeaan suuntaan ja lähdettyä etuperin liikkeelle. En vilkaise peileistä taakseni, tuijotan vain tiukasti eteenpäin kuollut susi ajatuksissani. Näen sen tyhjyyttä huokuvat silmät mielessäni. Kuulen korvissani aseen laukauksen, kuvittelen, miten susi kaatuu maahan vain sekunnin murto-osaa myöhemmin. Veri valuu turkkia pitkin, ja lämmin rinta kohoaa ja laskee viimeisen kerran.

Päästessäni isolle autotielle ensimmäinen nyyhkäisy vavisuttaa ruumistani. Räpyttelen kiivaasti pois silmiini kihonneet kyyneleet ja puristan rattia tiukemmin rystyset valkoisina. Hengitykseni kiihtyy, ja ravistan turhautuneesti päätäni.

"Skarppaa nyt" ärähdän ja lyön rattia kämmenelläni.

Nopeusmittarini viisari huitelee reilusti tien reunalla lukevien rajoitusten yläpuolella, mutta silti koulumatka ei ole koskaan tuntunut yhtä pitkältä. Kurvatessani koulun parkkipaikalle etsin ensimmäisenä silmiini mustan maasturin, joka seisoo yhä samassa ahtaassa välikössä kuin aamullakin. Luojan kiitos.

Survaisen auton ensimmäiseen vapaaseen ruutuun, tai ehkä tarkemmin sanottuna ensimmäisten kahden ruudun välissä olevan viivan päälle. Sammutan auton ja astun ripeästi ulos lähtien samantien kiitämään sisälle kouluun. Ajatukseni kiitävät koko aamun läpi, kun yritän miettiä mistä suunnasta pitäisi etsiä.

Olen koulun ulko-ovella, kuin muistan Chasen sanoneen sen. Yläkerran toinen luentosali, päivän viimeinen koitos. Vilkaisen kelloa kiitäessäni sisään ja portaisiin, ja ajattelen, että hänen on pakko olla siellä. Samalla yritän miettiä, mitä Shawnilla pitäisi olla nyt. Rukoilen mielessäni, että hän on yhä koulussa. Hänen on pakko olla koulussa. Ajatus hänestä setäni takakontissa saa askeleeni nopeutumaan.

Kun pääsen ovelle, jonka kyltissä lukee 'luentosali 2', tartun kiinni ovenkahvasta ja riuhtaisen sen auki. Saliin laskeutuu täydellinen hiljaisuus. Neljäkymmentä opiskelijaa kääntyvät tuijottamaan minua salin etuosassa olevan opettajan tavoin. Kukaan ei sano yhtään mitään, kaikki vain tuijottavat yhtä äimistyneen ja oudoksuvan näköisinä.

Sillä aikaa, kun olen katseellani haravoinut eturivin läpi, Chase on ehtinyt nousta seisomaan ja lähtenyt jo luovimaan tietään takarivistä minun luokseni. Salissa alkaa kuulua kuisketta ja supinaa, ja myös opettaja alkaa astella minua kohti huolestuneen näköisenä. Chase ehtii kuitenkin luokseni ensin ja työntää minut käytävään sulkien oven perässämme.

Koko matkan olen vain keskittynyt siihen, että onnistun löytämään heidät, ja nyt sanat tuntuvat takertuvan kurkkuuni. Vetäisen muutaman kerran henkeä painaen vapisevan käden otsalleni ja nostan katseeni yltääkseni katsomaan Chaseä kasvoihin.

"Isä.. Shawn.." takeltelen.

Chasen katse lipuu omastani jonnekin ohitseni, ja mitään sanomatta hän ottaa kiinni olkapäistäni ja kääntää minut ympäri selkä itseään kohti. Käytävällä meitä kohti astelee Shawn. Ylitseni vyörähtävä helpotus on niin suuri, että jalkani alkavat tuntua heikoilta, ja voisin vain lysähtää lattialle istumaan. Katseeni kiinnittyy hänen silmiinsä, yhtä vihreisiin kuin sudenkin.

Saan itseni liikkeelle vasta, kun hän on jo melkein luonamme. Otan viimeiset askeleet välillämme ja halaan häntä tiukasti. Kun hän kietoo kätensä ympärilleni, rutistan häntä lujempaa uskoen vasta nyt siihen, että hän on kunnossa.

Kun lasken hitaasti irti hänestä, näen hänen kasvoillaan olevan kireän ilmeen. Hän ja Chase katsovat toisiaan, ja hiljalleen Chasenkin kasvot synkkenevät.

"Carson" Shawn sanoo hiljaa.

Chase tuijottaa häntä hetken ja Shawnin pudistellessa päätään kääntää katseensa pois. Näen hänen leukansa jännittyvän hänen purressaan hampaitaan yhteen. Tajuan Shawnin tarkoittavan kuollutta sutta, ja lasittuneet silmät vilahtavat taas mielessäni.

"Minä olen pahoillani" hiljaisella käytävällä ääneni muistuttaa kuiskausta.

Shawn laskee katseensa minuun ja onnistuu tuomaan huulilleen vaisun hymyn.
"Me tiedämme" hän sanoo ja tutkailtuaan hetken kasvojani lisää: "Sinä et olisi voinut tehdä mitään estääksesi heitä. Älä jää murehtimaan sitä."

Tiedän, että hän on oikeassa. Minä en olisi voinut estää isää tai Leroyta, mutta he ovat silti minun perhettäni. Se saa minut tuntemaan väkisinkin syyllisyyttä.

"Eiköhän lähdetä kotiin" Chase sanoo ja lähtee astelemaan portaikkoa kohti. Ohittaessaan meidät hän vilkaisee Shawnia ilmeettömästi. "Minä en aio olla se, joka kertoo Kaitlynille."

Shawn ei vastaa mitään. Haluaisin kysyä "kuka Kaitlyn?", mutta en uskalla. Lähdemme Chasen perässä aulan kautta pihalle ja siellä autoillemme. Pian istun taas yksin isäni autossa rattia puristaen ja täriseviä käsiäni katsellen. Napsautan radion päälle saadakseni mieleeni jotain muutakin kuin kuolleen suden. Tarkoitan kuolleen ihmisen.

Yeah I need you right now
So don't let me don't let me don't let me down
I think I'm losing my mind now

Niinpä niin. Huokaisten käännän volyymia kovemmalle.