Pimeänkulkija

20. Lonely girl

//eipä tässä uuden luvun julkaisussa tällä kertaa kovin pitkään mennytkään! Kertokaahan mielipiteitä, onko tää kappalejakosysteemi parempi kun aiempi. Ainakin tää näyttää selkeemmältä, mut kumpaa on kivempi lukea? Muitakin tyylejä saa toki ehdotella!
💗

Kaikki tietävät, miltä oikea koti-ikävä tuntuu. Ahdistus, suru ja ajatukset, jotka pyörivät vain kotiin pääsemisessä ja siellä odottavissa ihmisissä. Sitä voisi helposti erehtyä luulemaan maailman kamalimmaksi tunteeksi, mutta juuri nyt minä tiedän paremmin. En tiedä, miksi koti-ikävän vastakohtaa kutsutaan, vai onko sillä edes mitään nimeä. Ehkä kukaan viisas ei ole ikinä sattunut tuntemaan sitä, eikä sitä ole siksi nimetty kaikkien muiden epämiellyttävien asioiden tavoin. Kuka tietää.

Kotona oleminen on sietämätöntä. Jatkuva hiljaisuus on hermoja raastavaa, ja minusta tuntuu kuin asuisin vieraana omassa kodissani. Minusta tuntuu siltä, kuin en enää kuuluisi joukkoon vanhempieni haahuillessa hiljaa omia menojaan. Kotiin lähteminen ei pitkän koulupäivän päätteeksi tunnu palkinnolta, vaan pikemminkin rangaistukselta.

Astelen kaupungin keskustassa kauppojen näyteikkunoita viivyttelevästi silmäillen. Minusta on ihanaa olla ulkona ihmisten ilmoilla. Olen niin kyllästynyt tuijottamaan huoneeni seiniä, ettei minulla ole mikään kiire lähteä kotiin, vaikka kello on jo paljon. Oikeastaan minä en edes halua kotiin.

Istahdan puiselle penkille pienen suihkulähteen eteen ja kaivan kännykän laukustani. Etsin yhteystiedoista Susanin nimen ja sipaisen vihreää luuria. Kännykkä ei ehdi montaa kertaa tuutata, kun linja jo aukeaa.

"Hei" Susanin ääni kuulostaa ilahtuneelta. "Opithan sinä näköjään viimein, miten sillä laitteella soitetaan!"

Naurahdan. Tämä taitaa tosiaan olla ensimmäinen kerta, kun satun soittamaan hänelle.
"Oletko sinä kotona?" kysyn.

"En, minä tulin juuri Mikelle."

"Ai" tajuan kuulostavani pettyneeltä, joten yritän saada ääneni piristymään. "Ei minulla sitten mitään asiaa ollut."

"Oliko sinulla jotain suunnitelmia?"

Heilautan jalkani ristiin toisen päälle ja katselen vaisusti ohitse käveleviä ihmisiä.
"Ei. Ajattelin vaan, että oltaisiin voitu tehdä jotain" vastaan. "Mutta ei se mitään, minä keksin jotain muuta."

"Voithan sinä tulla tänne! Sinä tiedät, missä Mike asuu."

"En minä halua tunkea kolmanneksi pyöräksi" hymähdän. "Minä taidan vain käydä iltakahvilla ja lähteä kotiin. Sano kuitenkin Mikelle terveisiä."

"Amy, sinä et ole ikinä kolmantena pyöränä" Susan huokaisee. "Joskus minä jopa mietin, kuka meistä seurustelee ja kenen kanssa. Okei. Jos sinä muutat mielesi, niin tiedät, mistä meidät löytää."

Naurahdan ja sanottuani hänelle heipat katkaisen puhelun. Työnnän puhelimen takaisin laukkuuni ja jään katselemaan ympärilleni hieman avuttomana. Pitkästä aikaa tunnen itseni yksinäiseksi, kun tajuan, ettei minulla ole mitään paikkaa, jonne oikeasti haluaisin mennä. Ei mitään eikä ketään.

Miettiessäni, pitäisikö minun sittenkin niellä pieni ylpeyteni ja suunnata Miken asunnolle, katseeni pysähtyy suihkulähteen toisella puolen olevan baarin ikkunaan. Sen viereisestä ovesta astuu juuri sisään pieni opiskelijaporukka. Kaksi poikaa ja yksi tyttö katoavat puisen oven toiselle puolen saaden oven yllä roikkuvan tuulikellon kilisemään.
Katson ovea, ja ajatus alkaa tuntumaan hetki hetkeltä paremmalta.
Tiedän, että minun pitäisi oikeasti lähteä kotiin, mutta kerrankin päätän kuunnella järjen sijaan sydäntäni. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä päätän toimia spontaanisti, nousta ylös ja lähteä ovea kohti vaivautumatta harkitsemaan sitä kunnolla.

Kun lasken käteni ovenkahvalle, ajattelen, että kaiken tämän paskan jälkeen olen ansainnut unohtaa murheeni edes yhden illan ajaksi.
*******

Räpyttelen silmäni varovasti auki. Avonaisten verhojen välistä huoneeseen tulviva kirkas auringonvalo vihlaisee ikävästi ohimossani, ja nostan käden silmieni suojaksi. Makaan jonkun aikaa typertyneenä aloillani yrittäen ottaa selkoa olostani. Yksinkertaistetusti sanottuna minulla on aivan törkeän huono olo.

Nousen hitaasti äkkiliikkeitä varoen istumaan ja siitä seisomaan. Laahustan ulos huoneesta silmät yhä sirillään, ja suuntaan kylpyhuoneeseen. Lysähdän käsieni varassa nojaamaan lavuaaria vasten. Hitaasti lasken kylmän veden vuotamaan hanasta ja katselen sitä yrittäen saada silmäni aukeamaan kunnolla. Olen niin väsynyt ja pihalla kaikesta, etten kuule, kun kylpyhuoneen oven kynnys narahtaa.

"Sinä tuhlaat vettä."

Silmäni rävähtävät kerralla auki ja katseeni singahtaa peiliin. Sen kautta näen ovenkarmiin nojailevan Chasen, joka nostaa kätensä ristiin rinnalleen. Hän kohottaa pienesti kulmiaan suupielen liikahtaessa huvittuneesti.

"Onko hyvä olo, Martin?"