Pimeänkulkija

1. The fairytale gone bad

On kulunut puoli vuotta siitä, kun katsoin sisareni laskettavan hautaan. Puoli vuotta siitä, kun annoin itseni ihastua viholliseen. Uskoin johonkin hyvään, ja se hyvä särki minut juuri kun tunsin olevani taas ehjä. Nyt se kaikki on mennyttä, olen jättänyt tuon elämän kauas taakseni. Tai ainakin yrittänyt.
~~~~

**Amy**

Lempeä tuuli hyväilee kasvojani ja pyyhkäisee ponnarilta karanneen hiussuortuvan silmilleni. Sipaisen sen korvani taakse antamatta huomioni herpaantua hetkeksikään. Katseeni on nauliintunut maahan edessäni, ja askeleeni ovat äänettömät. Ainoa, mitä kuulen, on lintujen iloinen viserrys puiden oksilta.

Puiden lomasta pilkahteleva aurinko saa joustani vasten lepäävän nuolen teräksisen kärjen kimmeltämään. Käteni kannattelevat asetta vakaina, mutta rentoina. Olen niin tottunut selkääni vasten painuvaan nahkaiseen koteloon, etten enää kiinnitä siihen mitään huomiota. Päinvastoin ilman sitä tunnen itseni avuttomaksi ja orvoksi.

Pieni liikahdus etuviistossa kiinnittää huomioni. Tuijottaessani tarkasti erotan vilahduksen ruskeaa vihreiden lehtien takana, ja askeleeni hidastuvat entisestään. Otteeni aseesta tiukkenee vilkaistessani taakseni, mutta Jason on hävinnyt näkyvistä. Kiinnitän huomioni takaisin lähestymääni pusikkoon jokainen liikahdus tarkkaan harkittuna ja hitaasti viritän jouseni taakse.

Pusikosta astuu esiin susi. Se ilmaantuu eteeni yllättäen, mutta yhtä nopeasti olen tähdännyt nuoleni osoittamaan sen rintaa. Pitelen kiinni nuolesta parilla sormella valmiina päästämään irti, mutta jokin pidättelee minua. Susi seisoo liikahtamatta paikoillaan ruskea turkki auringon paisteessa lämpimänä hehkuen. Se katselee minua odottaen täydellisen vihreillä silmillä, tismalleen samoilla silmillä, joita en uskonut enää ikinä näkeväni.

Susi tuijottaa minua ja minä tuijotan sitä takaisin paikoilleni jähmettyneenä. Sen näkeminen herättää sisälleni haudatut tunteet, nostaa esiin muistoja, jotka olen yrittänyt unohtaa. Metsässä vallitsee hiljaisuus. Olemme pienessä kuplassamme, minä ja susi.

Kauempaa kantautuva rasahdus havahduttaa minut todellisuuteen, ja lintujen viserrys kovenee aivan kuin joku kääntäisi volyymit täysille. Puristan huuleni tiukasti yhteen ja käännän nuoleni pois sudesta. Päästäessäni irti nuoli sinkoaa ilmaan ja suhahtaa pusikkoon vain askeleen päähän sudesta. Pienen hetken susi pysyy paikoillaan minua yhä tuijottaen, mutta sitten se kääntyy lähteäkseen puiden turviin ja seuraavassa hetkessä se on poissa.

Sydän jyskyttäen jään tuijottamaan kohtaa, jossa susi vielä äsken seisoi. Voisin luulla kuvitelleeni kaiken, ellen erottaisi pusikossa nuoleni lävistämää lehteä.

"Mitä helvettiä sinä ammuskelet ihan mihin sattuu? Yritätkö sinä karkottaa kaikki eläimet koko metsästä?" Jason puuskahtaa astuessaan luokseni.

Vilkaisen häntä ja lasken jousen roikkumaan vierelleni.

"Se lipsahti" mutisen olkaani kohauttaen.

"Ihan sama" Jason jupisee. "Ei täällä enää mitään järkeä ole olla. Lähdetään kotiin."

Hän lähtee astelemaan edeltä tulosuuntaamme, ja hitaasti astelen hänen peräänsä. Muutaman askeleen otettuani käännyn vielä vilkaisemaan taakseni outo tunne sisälläni. Päässäni jyskyttää vain ajatus, että he ovat palanneet.