Pimeänkulkija

4. Just another pretty boy

Ryntään luokkaan viime tipassa, juuri kun opettaja on vetämässä ovea kiinni. Yritän olla näyttämättä hengästyneeltä silmäillessäni täpötäyttä luokkaa. Melkein kaikki paikat ovat varattuja, lukuun ottamatta toisessa etukulmassa olevaa pöytää.
Rutistan laukkuni kahvaa tiukemin ja kierrän etuosan kautta pöydän luokse.
"Onko tämä varattu?" kysyn siinä istuvalta pojalta.
"Ei ole" poika suo minulle pikaisen hymyn ja nyökäyttää merkitsevästi päätään. "Istu vaan."
Helpottuneena istahdan hänen viereensä ja lasken laukun lattialle. Kaivan kannettavan läppärini esiin ja yritän muistella, milloin olen viimeeksi ladannut sen. Toivottavasti siitä ei ole kamalan pitkä aika.
"Kaikki taitavatkin olla paikalla" opettaja sanoo reippaasti. "Hyvä. Tällä kurssilla käsitellään ihmisten historiaa ja vaikutuksia kulttuuriin. Me tulemme tekemään paljon projekteja yksin ja yhdessä, joten alkuun olisi hyvä oppia tuntemaan toisemme."
Opettaja nostaa pöydältään monistepinon ja astelee meidän pöytämme luokse. Hän tumauttaa pinon eteemme ja heilauttaa sormeaan taaksemme.
"Laittakaa eteenpäin" hän sanoo. "Ensimmäiset työparinne ovat loogisesti vieressänne istuvat henkilöt. Teillä on kaksikymmentä viiva puolituntia aikaa haastatella toisianne apukysymysten avulla, minkä jälkeen jaetaan tutkimusten aiheet ja sovitaan muista käytännön asioista."
Otan pinosta päällimmäisen paperin ja ojennan loput takanamme olevaan pöytään. Selaan oman paperimme kysymykset läpi. Ei mitään ihmeellistä, perusasioita. Liu'utan sen pöytää pitkin pojalle, joka alkaa heti silmäilemään sitä. Hiljalleen luokassa syntyy puheensorinaa.
Poika pyöräyttää tuoliaan kääntyäkseen kunnolla minuun päin ja räpäyttää paperin suoraksi eteensä. Luotuaan siihen pikaisen vilkaisun hän kohottaa katseensa minuun.
"Nimi?"
"Amy Martin" sanon kääntäen itsekin tuolini häntä kohti. Ristin jalkani ja lasken käteni syliini.
"Ei muita nimiä?" poika kysyy kulmaansa pienesti kohottaen.
Pyöräytän silmiäni hymähtäen.
"Amy Lydia Martin."
"Ikä?"
"Yhdeksäntoista" vastaan ja lisään ennen uutta kysymystä: "Täytän kaksikymmentä joulukuun 28.päivänä."
"Sinä mahdat tykätä joulukuusta" poika kuulostaa lähes ihailevalta. "Paljon lahjoja. Perhe?"
"Vanhemmat ja isosisko. Kaikki asuvat yhdessä, eivät ole eronneet."
Poika vilkaisee paperiaan.
"Sitä täällä ei kysytä."
"Tiedän" virnistän. "Seuraava?"
"Harrastukset?"
"Juoksu."
"Synnyinkaupunki?"
"San Francisco."
"Lätkä vai jalkapallo?"
Kurtistan kulmiani.
"Ei siellä sitä kysytty" sanon. "Lätkä."
Poika huokaisee ja laskee paperin ylösalaisin pöydälle.
"Tämä on turha" hän selittelee kysyvälle ilmeelleni. "Mitä sinä haluaisit tehdä isona?"
Tätä minulta on kyselty viimeisten viiden vuoden aikana. Toivoisin, että minulla olisi jotain suunnitelmia, mutta ei ole.
"En tiedä" myönnän. "Luultavasti menen setäni firmaan töihin."
Poika pudistelee päätään.
"En minä sitä kysynyt, vaan mitä sinä haluaisit tehdä."
Katselen häntä hetken, ja hän katsoo takaisin vastausta odottaen.
"En tiedä", otan paperin pöydältä ja kakaisen kurkkuani. "Sinun vuorosi."
Minulle selviää, että pojan nimi on Mike Connor Hamilton. Hän on minua muutaman kuukauden vanhempi, asuu molempien vanhempiensa ja isosiskonsa kanssa. Hän rakastaa jalkapalloa ja uutta hienoa audiaan. Hän ei pidä opiskelusta, mutta pärjää silti fiksujen aivojensa ansiosta. Hän on täältä kotoisin, eikä ole ikinä muuttanut. Tekee viikonloppuisin töitä kahvila/baarissa nimeltä helvetti.
Mitä muuta minulle selviää, vain osittain hänen sanojensa perusteella, on se, että hän on mukava. Hän vaikuttaa rennolle ja hyväntahtoiselle, ja huomaan heti pitäväni hänestä. Hän puhuu avoimesti, katsoo silmiin ja kuuntelee hiljaa kun minä olen äänessä.
Opettaja unohtaa aiemmat sanansa, ja koko tunti hujahtaakin meidän jutellessa keskenämme. Kellon soidessa nousemme ylös ja lähdemme käytävään. Suuntaan yläkerran portaisiin Mike vierelläni astellen ja reppuaan huolettomasti olkapäällään roikottaen.
Portaikossa on niin paljon ihmisiä, että joudumme etenemään peräkanaa, mutta tasanteelle päästyämme siirryn taas hänen rinnalleen.
"Oletko sinä tulossa syyslukukauden avajaisiin?" hän kysyy.
Joudun katsomaan yläviistoon vilkaistessani häntä ja kohauttaessani olkaani.
"En tiedä vielä" vastaan vältellen. "Ehkä."
Pysähdymme seinän vierelle päästäksemme pois ihmisten edestä. Käytävällä on kamala tungos, kun ihmisiä työntyy yhtenä virtana eteenpäin. Muutamat onnettomat ovat lähteneet vastavirtaan, eikä heidän menonsa etene yhtään.
"Lähes kaikki ovat tulossa" Mike huomauttaa kääntyessään puoleeni. "Siitä voi tulla ihan hauskaa."
En ehdi vastata, sillä Susan pysähtyy luoksemme. Hänen kasvonsa punertavat ja hän näyttää hengästyneelle rutistaessaan laukkuaan rintaansa vasten.
"Minä toivon, että te puhutte syysbileistä" hän puuskahtaa ja pyyhkäisee liioitellun rasittuneesti otsaansa jupisten samalla jotain sen suuntaista, kuin: "hemmetin portaat."
Mike nyökkää vastaukseksi, ja Susan näyttää ilahtuneelta.
"Siinä tapauksessa ei 'lähes kaikki', vaan kaikki" hän korjaa. "Ne ovat liittymisrituaali."
Nyrpistän nenääni pienesti. Vai ihan liittymisrituaali.
"Hän on oikeassa" Mike sanoo minulle ja hymyilee pahoittelevasti. "Älä harkitsekaan skippaavasi niitä."
Susanin huulet kohoavat tyytyväisesti ylöspäin, mutta minä vain huokaisen. Miken huomio kiinnittyy käytävän toiseen päähän, ja hän heilauttaa reppunsa paremmin hartialleen.
"Minun tuntini taitaa alkaa" hän sanoo ja katsoo meitä vuorotellen. "Tulkaa joskus kahville."
Hänen lähdettyään vilkaisen Susania ja huomaan hänen tuijottavan Miken perään selvästi kiinnostuneena.
"Kuka hän olikaan?" Susan kysyy.
"Mike. Hän on töissä kahvilassa" mietin hetken, "tai pubissa. En ihan tajunnut, kumpana sitä pidetään."
"Ei yhtään paha" Susanin ääni kuulostaa etäiseltä. "Pitääkin käydä moikkaamassa."
Hän lähtee kävelemään luokkia kohti, mutta pysähtyy vielä ja kääntyy katsomaan minua kulmat kurtussa.
"Et kai sinä vaan.."
Hän ei ehdi jatkaa pidemmälle, sillä keskeytän hänet yrittämättäkään estää itseäni naurahtamasta.
"Pidä hyvänäsi vaan" sanon nopeasti.
Hän virnistää ja jatkaa matkaansa. Loppupäivä vierähtää nopeasti vain muutaman aineen parissa. Devina on päässyt jo aiemmin kotiin, joten joudun kiitämään bussipysäkille päästäkseni kotiin. Ehdin tismalleen samalla sekunnilla, kun valtava auto pyyhältää paikalle. Inhoan julkisia kulkuneuvoja, mutta autottomana on turha valittaa.
Parikymmentä minuuttia kestäneen bussimatkan ja kilometrin mittaisen kävelyn jälkeen avaan vihdoin ulko-ovemme ja astun sisään. Vasta valmistetun ruoan tuoksu pöllähtää heti vastaan ja palauttaa mieleeni epäilyttävältä näyttävän keiton koululla. Ällöttävää.
"Amy?"
"Joo" huikkaan kiskaistessani kengät jaloistani.
Jätän takin naulakkoon, heilautan laukun takaisin olalleni ja suuntaan keittiöön ruoan tuoksua seuraillen. Äiti seisoo tiskialtaan äärellä esiliina vyötärölleen sidottuna, ja isä istuu pöydässä Devina vierellään.
"Ai ihan perheillallinen" sanon istuutuessani omalle paikalleni.
"Sanopa muuta" Devina jatkaa. "Luultavasti jokin juhlatilaisuus. Ei kai kukaan ole kuollut?"
Isä tuhahtaa, mutta äiti vain pudistelee päätään. Hän nostaa höyryävän padan pöytään ja istahtaa itse viereeni. En aikaile turhia, vaan nappaan kauhan ensimmäisenä ja lappaan lautaseni täyteen ruokaa. Ahneuttani onnistun vain polttamaan suuni.
Isä ja äiti kyselevät meiltä, miten koulun alku on sujunut. Devina jaarittelee huolettomasti kaikkea maan ja taivaan välillä, ja minä myötäilen hänen mukanaan. Jälleen Shawnin kasvot häilyvät mielessäni, eivätkä katoa, vaikka yritän hätistää ne tiehensä.
"Oletko sinä suunnitellut, mitä haluat tehdä syntymäpäivänäsi?" äiti kysyy minulta.
Se saa leppoisan tunnelman jäähtymään. Sormeni jäykistyvät haarukan ympärillä, ja käännymme samaan aikaan Devinan kanssa vilkaisemaan toisiamme. Isä laskee haarukkansa lautaselle.
"En vielä" kakaisen kurkkuani. "Niihin on vielä pitkä aika."
Kun täytän kaksikymmentä, olen virallisesti metsästäjä. Jokaisessa perheessä ja suvussa se tarkoittaa koulutuksen alkamista. Meidän tapauksessamme se tarkoittaa sekä minua että Devinaa. Hänen kouluttamisensa olisi pitänyt alkaa jo kaksi vuotta sitten, mutta isä halusi odottaa minua. Hän sanoi, että meidän olisi helpompaa aloittaa samalta viivalta, eikä pari vuotta vaikuttaisi yhtään mihinkään. Valitettavasti muu sukumme ei ole samaa mieltä.
"Ei enää kovin pitkä aika" isä huomauttaa. "Sinun kannattaa alkaa miettimään niitä."
Nyökkään ja kaalin nopeasti lautaseni tyhjäksi. Tunnen Devinan tuijottavan minua, mutta en kiinnitä häneen huomiota. Isä on alkanut jutella huolettomasti työasioistaan, ja syntymäpäiväni ovat jo unohdettu aihe. Muille, paitsi minulle.
"Kiitos" sanon noustessani pöydästä. "Tämä oli hyvää."
Äiti hymyilee ja kehottaa minua jättämään astiani paikoilleen. Nostan ne siitä huolimatta tiskialtaaseen, ennen kun otan laukkuni ja lähden huoneeseeni. Lysähdän sängylleni ja kaivan tietokoneen laukustani.
Muutama innokas opettaja on jo antanut kotitehtäviä ja kertonut tulevia kokeita, mutta juuri nyt minulla ei ole minkäänlaista motivaatiota keskittyä niihin.
Kirjaudun sisään yhteisillä netflix-tunnuksillamme ja alan selailla uusimpia elokuvia. Lisäilen kiinnostavia omalle listalleni ja loppujen lopuksi päädyn aloittamaan jännittäväksi luokitellun rikoselokuvan.
Ehdin katsoa elokuvaa melkein tunnin, kun Devina huutaa nimeäni.
"Tule käymään" hän huutaa huoneestaan kylpyhuoneen läpi.
"Kohta" vastaan, vaikka todellisuudessa elokuva on aika tylsä.
Kuulen huokaisun ja raskaan tumahduksen, kun hän hyppää alas sängyltään. Kohta hän ilmaantuu huoneeseeni ja lysähtää sängylleni istumaan.
"Minä olen jo oppinut, että 'kohta' tarkoittaa samaa kuin 'ei ikinä'" hän valittaa ja käskee minua laittamaan ohjelman stopille.
Kun olen laittanut leffan tauolle, katson häneen kysyvästi.
"No?"
"Syysbileet" hän sanoo ja pudistelee nopeasti päätään. "Älä sano mitään."
"Minä en ole menossa" tokaisen ja painan elokuvan uudestaan päälle.
Devina huokaisee. Hän painaa tietokoneeni kannen kiinni välittämättä älähdyksestäni ja katsoo minua tuimasti.
"Sinä sanoit, että haluat uuden alun" hänen äänensävynsä on melkein moittiva. "Se ei tarkoita kotona istumista."
"Ihan sama" vastustan. "Minä en silti ole menossa."
"Amy."
"Devina."
Tuijotamme toisiamme haastavasti silmiin haluamatta kumpikaan luovuttaa. Minä en ole se, joka tulee luovuttamaan ensin. Mikä helvetti niistä typeristä bileistä tekee niin erikoisen? Mikä siinä on vaikea ymmärtää, ettei minua kiinnosta? Minä en ole samanlainen kuin siskoni. Tai samanlainen kuin Susan, ilmeisesti. Eikö se ole oma päätökseni, istunko kotona vai missä?
Hetken kuluttua Devina huokaisee.
"Antaa olla" hän mumisee ja nousee ylös. "Sinä tiedät, että olen oikeassa."
Hän lähtee omaa huonettaan kohti, mutta juuri kun hän on kylpyhuoneen kynnyksellä, teen ehkä pahimman virheen koko elämäni aikana avaamalla suuni.
"Okei, minä tulen."

Kerrankin uutta lukua näin nopeesti! Oon nyt kirjoitellut juonta aika pitkälle eteenpäin, eli tekstiä tulee sitä mukaa kun koulu jättää aikaa:) Hope you like it<3

Mike**