Pimeänkulkija

24. Hunted

Katselen itseäni tuhruisesta naistenhuoneen peilistä ja kumarrun lähemmäs sipaisemaan huulipunaa huulilleni. Taputtelen samalla lisää kivipuuteria nenääni ja poskipäilleni ja pöyhin hiuksiani asettumaan paremmin. Olen juuri laittamassa meikkejä pussukkaan ja takaisin laukkuuni, kun takanani olevan vessakopin ovi aukeaa ja Susan astuu ulos.

Hän tulee viereeni pesualtaan äärelle, ja minua alkaa naurattaa nähdessäni hänen meikkinsä. Ripsivärit ovat levinneet silmien koko ulkolaidoille ja alaluomille, ja sisäkulmissa eyelinerit ovat vain tuhriintunutta sotkua.

"Olisiko sittenkin kannattanut laittaa vedenkestäviä silmiin?" naurahdan, kun hän kaivaa nenäliinan taskustaan ja alkaa korjailemaan meikkejään.

"Arvaa, kävikö minulla mielessäkään, että joku auto-elokuva voisi olla surullinen" hän vastaa puolustelevaan äänensävyyn.

Pudistelen päätäni hänelle onnistumatta pyyhkimään hymyä kasvoiltani.
"Minä en ymmärrä, mitä surullista siinä oli."

"Vaikka mitä. Sitä paitsi minä olen herkkä" Susan kohauttaa olkapäitään. "Etenkin loppu oli tosi koskettava. Minusta tuntuu, että voisin itsekin nimetä lapseni Brianiksi."

"Jos sinä menet sanomaan tuon Mikelle, älä ihmettele, kun hän katoaa maisemista."

Susan pyöräyttää silmiään vastaukseksi. Hän kastelee nenäliinan kulmaa hanan alla ja pyyhkäisee viimeisetkin mustat raidat silmien viereltä. Hänen heitettyään paperi roskiin lähdemme elokuvateatterin aulan läpi pihalle. Vedän takkini vetoketjun kiinni suojautuakseni hyiseltä ilmalta.

Ulkona on pimeää, ja lunta sataa niin tiheästi, ettei katulampuistakaan ole hirveästi hyötyä. Vilkaisen kelloa varmistaakseni, että ehdin vielä viimeiseen meille kotiin ajavaan bussiin. Vedän hupun päähäni kasvojeni suojaksi ja työnnän kädet taskuihini.

"Kuvittele, enää kaksi päivää koulua, ja sitten on loma" Susan huokaisee onnellisen kuuloisena. "Tämä syksy on mennyt ihan hullua vauhtia. Mieti, ensi viikolla on jo joulu!"

"Koko syksy ja talvi on ollut muutenkin ihan hullua" vastaan. "Ihanaa viettää vaihteeksi edes yksi tavallinen päivä."

"Meidän pitäisi pitää näitä tyttöjen iltoja useammin."

Siitä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Saavumme pian kohtaan, jossa tiemme eroavat. Susanin asunto ei ole kaukana, mutta minulla ei ole aikaa kävellä sitä kautta, jos aion ehtiä bussiini. Pysäkille on lyhyt matka: minun tarvitsee kävellä vain muutaman korttelin ja yhden puiston ohi.

"Oletko sinä varma, että uskallat kävellä yksin? Minä voin tulla saattamaan, jos haluat" Susan ehdottaa ainakin kolmannen kerran.

"Enköhän minä selviä" vastaan huvittuneesti. "Minä olen parin minuutin kuluttua jo perillä, eikä täällä nyt niin paljoa ihmisiä liiku, että joku minut nappaisi."

Susan näyttää siltä, että ajatus hirvittää häntä enemmän kuin minua.
"Juokse sitten kovaa karkuun" hän sanoo epäluulo äänestään kuultaen. "Laita viestiä, kun pääset kotiin."

"Joojoo, nähdään huomenna" heilautan hänelle vielä kättäkin heipaksi ja lähden astelemaan pysäkkiä kohti.

Hän huikkaa hyvästelyt perääni, minkä jälkeen hänen askeleensa alkavat kaikota toiseen suuntaan. Hänen pimeää ja yksin liikkumista kohtaan tuntema hysteriansa on huvittavaa siihen nähden, että hän asuu keskustassa ja kävelee yksin ympäri kaupunkia päivät pitkät. Ehkä hän vain ajattelee, että koska minä en ole tottunut siihen, minä olen varmasti peloissani.

Parin korttelin välin käveltyäni minulle tulee kammottava tunne siitä, että joku seuraa. Hymähdän itsekseni ja yritän ravistella ajatuksen pois mielestäni. En voi uskoa, että sain lietsottua itseni hermostuneeksi. Jatkan kävelyäni, mutta tunne alkaa kalvaa mieltäni pahemmin ja pian se on ainoa mitä ajattelen. Tiedän taakse vilkaisemisen vain ruokkivan tunteitani, mutta teen silti niin saadakseni edes hetkellistä mielenrauhaa.

Parinkymmenen metrin päässä minusta kävelee mies. Mies tai poika, en osaa näin kaukaa ja näin nopealta vilaukselta sanoa. Käännän katseeni takaisin eteenpäin ja keskityn kävelemään rauhallista tahtia. Älä panikoi, ajattelen. Se on vain satunnainen ohikulkija niin kuin minäkin, kuka tietää vaikka hänkin olisi tulossa samasta elokuvateatterista. Hän on mukava, tavallinen mies, joka on matkalla kotiin ruokkimaan lapsiaan ja koiraansa.

Oloni on entistä levottomampi saapuessani vihdoin puiston laidalle. Pyyhkäisen lunta huppuni päältä ja hetken mielijohteesta päätän oikaista puiston läpi. Tai kävellä puiston läpi ainakin lyhyen pätkän ja palata sitten sivukäytävää pitkin takaisin oikealle tielle. Niin ainakin varmistun siitä, ettei takanani kävelevä tyyppi oikeasti seuraa minua.

Käännyn puiston pääväylälle hengitellen hitaasti sisään ja ulos. Minusta on naurettavaa, miten jotakin voi alkaa stressata niin nopeasti ja niin paljon. Minä en edes ole mikään säikky ihminen, ainakaan yleensä. En minä toki yhtä rohkea ole kuin Devina.

Käännyn ensimmäiselle vastaantulevalle sivuväylälle ja samalla pystyn vaivihkaa vilkaisemaan perääni. Mies seuraa minua. Sydämeni alkaa jyskyttää tiheämmin, ja nyt tunnen pienen paniikin kytevän sisälläni. Askeleeni ripeytyvät, ja yritän vain keksiä, mitä ihmettä voin tehdä. Kaikki minussa haluaa pinkaista pakoon, mutta järkeni sentään kieltää sen.

Voisin kaivaa puhelimeni taskusta ja soittaa jollekin, mutta kenelle? Isälle? Shawnille? Kumpikin heistä on liian kaukana auttaakseen minua. Voisin myös kiertää puiston ympäri ja kävellä Susanille, mutta siinä vaiheessa seuraajani tajuaisi, mitä yritän, ja alkaisi toimia. En halua enkä uskalla ajatella, mitä tuo toimiminen tarkoittaa. Pääsen takaisin oikealle tielle ja jatkan matkaani bussipysäkkiä kohti. Rukoilen mielessäni, että bussi tulee etuajassa, sillä minä en ole jäämässä pysäkille seisomaan.

Seuraavassa hetkessä joku seisoo vieressäni, ja vain ihmeen kaupalla tunnistan hänet, ennen kuin ehdin alkaa kirkua. Askeleet hetkeksikään hidastamatta Chase laskee toisen kätensä harteilleni ja vetää minut kylkeään vasten.

"Kävele vain" hän sanoo niin hiljaa, että korvieni huminalta tuskin edes kuulen häntä.

Puristan käsiäni nyrkkeihin taskuissani ja kävelen eteenpäin katse tiukasti maahan nauliutuneena. Huppuni takaa en näe muuta kuin pienen alueen jalkakäytävää, mutta en uskalla katsoa ympärilleni. Minua ahdistaa ja pelottaa, ja hengitykseni muuttuu nopeaksi ja pinnalliseksi.

Chase ei puhu mitään. Hän vain johdattelee minua muutamia katuja pitkin, kunnes seisomme hänen autonsa keulan edessä. Siinä hän laskee irti minusta ja lähtee kiertämään kuljettajan puolelle. Minua ei tarvitse kehottaa liikkumaan, vaan ripein askelin siirryn pelkääjän puoleiselle ovelle ja istun kyytiin. Nykäistessäni oven kiinni tunnen pientä helpotusta siitä, että olen turvassa. Vilkaistessani Chasea tuo tunne on kuitenkin saman tien mennyttä.

"Chase?" kysyn varovasti nähdessäni hänen kireän ilmeensä.

Hän käynnistää auton ja kaartaa tielle ennen kuin vastaa.
"He ovat susia."

"He?" kysyn järkyttyneesti.

"Niitä oli ainaki kaksi. Yksi sinun perässäsi ja toinen viereisellä kadulla" hän sanoo. "Eikä todellakaan meidän laumastamme."

Ristin kylmät käteni yhteen ja painan ne reisieni väliin lämpenemään. Kroppani alkaa hiljalleen rauhoittumaan, mutta mieleni pysyy yhtä jännittyneenä kuin aiemminkin. En suostu ajattelemaan sitä, mitä olisi tapahtunut ilman Chasea.

"Mitä nyt tapahtuu?" kysyn yrittäen pitää ajatukseni huolellisesti muualla.

"Minä vien sinut kotiin" Chase vastaa ja näyttää harkitsevan seuraavia sanojaan tarkkaan. "Minä voisin sanoa porukoille, että menisivät kyselemään mitä täällä tapahtuu, mutta me emme halua aloittaa mitään sotaa toisen lauman kanssa."

"Minun takiani" jatkan hänen lausettaan. "Sinä voit ihan hyvin sanoa sen ääneen. Minä tiedän itsekin, mikä minä olen."

Chase vilkaisee minua, mutta ei vastaa. Hän puristaa rattia yhä kireän näköisenä ja katsoo tiukasti eteemme joko keskittyneesti tai poissaolevasti kääntyessämme isosta risteyksestä hiljaisemmalle tielle. Olemme ainoa tähän suuntaan ajava auto, joten ainakaan kukaan ei seuraa meitä. Sen takia en ymmärrä, miksei hän rauhoitu.

"Miten sinä osasit tulla paikalle?" kysyn ja lisään niin huvittuneella äänensävyllä, kuin tässä tilanteessa pystyn: "Seurasitko sinä minua?"

Hän hymähtää.
"Kiitä onneasi, että seurasin. Tai oikeastaan kiitä Shawnia" hän sanoo minua vilkaisten. "Hän vannotti, että meidän on pidettävä sinut näköpiirissämme ja hengissä."

Katson häntä yllättyneesti, mutta hän näyttää olevan vakavissaan. Muussa tilanteessa olisin ehkä loukkaantunut tai pitänyt tekoa tyhmänä, mutta nyt en voi olla kuin helpottunut. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen siihen, ettei Shawn kertonut tästä minulle. En todellakaan olisi suhtautunut hyvin siihen, että joku luottamukseni ulkopuolella oleva susi olisi varjostamassa minua.

"Mutta kaikkihan on nyt hyvin, eikö?" kysyn. "Ainakin tällä hetkellä."

Chase katsoo minua, ja hänen vetäessään syvään henkeä näen hänen olemuksensa rentoutuvan. Käsi lepää rennosti rattia vasten, ja kasvoilla ollut kireä ilme on poissa. Nyökkään hyväksyvästi ja käännän katseeni hänestä tiehen.

"Varo!" kirkaisu pääsee huuliltani, ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä tapahtuu.

Käteni takertuvat penkin reunoihin ja katseeni jähmettyy keskellä tieltä edessämme seisovaan ihmiseen. Chase kiroilee. Kaikki käy nopeasti vain yhdessä hujauksessa. Ensin olemme tiellä, ja seuraavassa hetkessä automme rysähtää pientareeseen.