Us Or Nothing// Valmis

Help me understand #21

WORDS: 1162

Williamin nk:

Istuimme juuri nyt yhä hieman masentuneen Ellenin, hiljaisen Kristianin ja muuten vaan hiljentyneen Emelynin kanssa autossa minun ajaessa kohti kotiamme. Olimme koko aamun olleet hyvin vaisuja sillä Krisin ja Ellenin aamut olivat vielä rankkoja, ja minä ja Emelyn emme viittineet alkaa yrittämään piristää heitä sillä se vain pahentaisi asioita.

Ajaessani pitkin tätä suurta valtatietä ohitsemme hurahti isokyltti jossa luki New York jolloin sammutin navigaattorin ja jatkoin sitten ajamista niin ettei minun tarvinnut katsoa vähän väliä navigaattoriin. Ellen katsoi minuun silmät hennosti punertaen ja vaikka se mursikin sydämmeni niin tyydyin vain hymyilemään nyt kun näin tässä ajoin ja olin vastuussa kolmesta ihmisen hengestä niin ei tässä nyt suutelemakaan aleta.

Pienen ajan jälkeen näin tuon valkoisen talomme jo edessä päin joten aloin hidastaa ja valmistautumaan pihalle kääntymiseen. Auton pysähdyttyä, minä otin avaimeni pois auton lukosta ja katselin kun muut nousivat ulos autosta. Kun itsekkin olin tullut autosta ulos, minä lukitsin sen ovet, kävelin Ellenin luo ja nappasin tämän käden. Kävelimme kahdestaan sisälle ja sillä välin kun Ellen otti vielä kenkiään pois, minä vein meidän matkalaukut ylös huoneeseemme ja tulin sitten alas ja katsoin Elleniin odottavasti.

Tämä käveli sitten luokseni ja halasi minua. Silitin tämän selkää ja suukotin tätä tämän päälaelle. Hetken päästä tämä totesi haluavansa nukkumaan joten tämä lähti yläkertaan ja minä kävelin keittiöön ja aloin Emelynin avustuksella kokkaamaan ruokaa meille kaikille. Noin tunnin ja puolen jälkeen, kaikki muut paitsi Ellen olivat tulleet alas, jopa Naksu oli tullut odottamaan Elleniä. Katsoin Kristianiin ja Emelyniin, kerroin näille että hakisin Ellenin ylhäältä ja lähdin sitten huonettamme kohti.

Koputin oveen hennosti ja kun huoneestamme ei kuulunut yhtään ääntä, minä avasin oven ja näin Ellenin istumassa sängyllämme peiton alla puolialasti ja näin kuinka tyttö tärisi vietävästi. Minä juoksin Ellenin luo ja vain hipaistuani häntä minä tunsin jo kuinka kylmä tytön vartalo oli.

"Ellen mitä helvettiä! Sä oot ihan jäässä!" Minä huudahdin ja ojensin tytölle minun hupparini, tämä veti sitä ensin itse päällensä mutta kun se ei näyttänyt onnistuvan, minä vetäisin sen sitten itse tämän päälle ja katsoin kun sisäisesti kuollelta näyttävä Ellen tuijotti tyhjyyteen kyyneleitten valuen tämän tunteettomista silmistään tämän poskille. Katsoin tyttöä ärtyneesti ja käänsin sitten katseeni seinään ja suljin silmäni.

Kuulin hetken päästä hentoa nyyhkytystä läheltäni ja käänsin refleksistä katseeni tähän ja vaikka tämän ilme oli mitä murtunein, niin minä en antanut ilmeeni värhätääkkään sillä olin jopa ehkä hieman peloissani mitä olisis käynyt jos en olisi tullut ajoissa paikalle. Ellen ei vieläkään tarkentanut katsettaan mihinkään vaan tuijotti vain tyhjyyteen vaikka hänen ilmensä näyttikin vaivansa. "Mitä sä oikein ajattelit?" Tämän jälkeen Ellen purskahti kunnolla kyyneliin ja minä aloin hitaasti katumaan sanojani, en tiedä mikä siinä on mutta aina kun tämä tyttö oli jotenkin murtunut niin minä en vain pystynyt esittämään enään kovaa, sydämmeni vain sulaa ja sitten minä vain esitän rakkauttani tälle turvana. Ehkä olen vain niin rakastunut tuohon juuri nyt edessäni avuttomasti itkevään tyttöön jonka surun minä olin muuttanut sekunneissa kaksikertaa kauheammaksi...

Tuntui kauhealta ajatella että tuo pieni murtunut sydän jota olin yrittänyt suojella koko tämän kauhean kokomuksen ajan on nyt särkynyt sirpaleiksi ja pelkää minua ja agresiivisuuttani. Ellen katsoi minuun peloissaan, tämä ei enään itkenyt tai tuijottanut tyhjyyteen, ei, tämän poskilla vain valui niitä hemiäisiä kyyneleitä jotka olivat minulle kuin happoa.

"Mi- Minä e..." Ellen aloitti äänitäristen mutta jostain syystä hermostuin taas ajatuksesta että Ellen olisi voinut kuolla. Minä keskeytin tämän ja huomaamatta sitä kunnes oli liian myöhä sanoin agressiivisesti "Ei El... Mä en nyt enää hyväksy sun änkytystä, mä ymmärrän et sua sattuu ja harmittaa mut ei... sä et voi vaa yrittää tappaa ittees. mä en kestäis itteeni enää sen jälkeen!"

Ellen katsoi minuun järkyttyneenä ja peloissaan joka sai minut yhä enemmän surulliseksi mutta sillä ei ollut sillon mitään väliä. Ellen ryhdistäytyi vähän ja tiuskaisi minulle sitten kyyneleisenä. "Ei Will! sä et ymmärrä! mä en tiedä jos oot sattunu huomaamaan, mut kaikki menee nyt vähän niiku paskasti mun elämässä! Eikä pelkästään paskasti, mä oon paljolti vihannut tätä, tätä kaikkea mä tiedän et kuolema on normaalia ja mitä vanhemaks tulee, sitä nopeemmin saa sanoo hyvästit kaikille! Mul vaan sattumoisin saattaa nyt vaan harmittaa et kun sun serkkus ja sen frendit kiusas mua, Anne oli mun tukena! Kun muhun sattu, Anne oli mun tukena, Kun mä ja Jhon erottiin Anne oli mun tukena! Kun mun muut isovanhemmat kuoli, Anne oli yhä mun tukena! Sillonki ku sen oma miehensä kuoli! Arvaa kelle mä kerroin susta ekana, kelle mä aina ostin joulu lahjoja, kellä mä menin kylään 18 vuotiaaks saakka ainaki kerran kussa? ANNELLE! Eli ei, sä et taida ymmärtää."

Viha alkoi kiehua minussa, minä tiesin kyllä että tähän sattui ja kovaa mutta edes kun kuolemasta puhutaan, hän ei saa tappaa itseään. "Ellen mä tiedän että sä et kestä tätä, mut nyt on just sellanen kohta missä sä mietin, sä mietit miltä Annesta tuntuis jos sä kuolisit koska se, se olis mitä luultavimmin aika pettyny! Se kuoli muutenkin rauhassa, se nukku pois ja joo mä ymmärrä et sä et nyt pysty keskittyy mihinkää muuhun ku ajattelemaan sitä et se on poissa! mut mä tiiän et sä pääset siitä yli, sä oot Ellen Winslow, sä oot aika vanhava naien jos jotakin, kuolema on traagista, no niin onki, mut se tapahtuu kaikille. mä ymmärrän sun tuskas!"

Tuon sanottuani Ellen huusi niin kovaa kuin pystyi seuraavan lauseen "EI WILL! Tossa sä oot väärässä! Se juttu täs onki! Sä ET ymmärrä!!" Ellen katsoi minuun vihaisesti ja lösähti sängylle taas itkemään, en edes huomannut missä vaiheessa me olimme tulleet huoneemme keskelle seisomaan ja huutamaan toisillemme. Tämä ei ollut tapaistamme ja se tässä sattuikin minuun eniten.

"Auta minua sitten ymmärtämään..." Tämän minä melkein kuiskasin ja katsoin kuinka hyvin masentuneen näkinen Ellen nosti itkuiset kasvonsa minuun.

Ellenin nk:

Makasimme sägyllämme ja minä kuuntelin Williamin lempeitä hitaita sydämmen lyöntejä. Olimme nukahtaneet tähän noin tunti sitten William oli saanut minut lopettamaan rajun itkemiseni ja minä olin rauhoittanut Williamin. Tämä oli yksi niistä tuhansista syistä miksi rakastin häntä niin paljon, saime toisemme juuri oikeissa vaiheissa rauhoitettua ja sitten me vain nukahdamme vierekkäin sängyllemme.

Tänään kylläkin syy oli se että William halusi pitää huolen että pysyn lämpimänä jonka nyt näin jälkeen päin ymmärrän. Rakastin häntä, hänen läsnäoloaan, rakkauttaan, miljoonia tapojaan miten hän näyttää sen mitä oudoimmissakin vaiheissa, sitä kuinka tämä tietää mikä on minulle parasta ilman että edes minä tiedän sitä ja sitä kuinka tämä kestää minua vaikka joskus käyttäydynkin yhtä tyhmästi kuin roskis.

Suljin silmäni ja tuoksutin Wlliamin rauhoittavaa hajua joka täytti sieraimeni ja sitä kautta kroppani läpi kulki taas tämä lämpimän rakkauden ja kylmienväreiden sekoituksen tunne. "Huomenta" Kuulin Williamin lempeän ääne vierestäni ja avasin silmäni, sen tehtyäni näin Williamin lämpimän hymyn ja tämän lempeät silmät. Hetken meidän touijotuksen jälkeen, minut valtasi äkkinäinen pahan olon tunne ja sanomatta mitään, minä ryntäsin vessaan ja oksensin pönttöön. Tunsin kuinka joku juuri ennen kuin oksensin nosti hiukseni ylös.

"Kiitos William..." minä sanoin ennen kuin oksensin uudestaan pöntöön. "Eipä mitään, vaikka no, en olekkaan William..." Kuulin veljeni lempeän naurahduksen vierestäni ja näin tämän hymyilevän kun tämä kyykistyi viereeni ja pisti kätensä otsalleni. "outoa, ei tunnu ku sulla olis kuumetta, mitataan myöhemmin sit uudestaan."

sitten minä oksensin vielä kerran.

A/N: Tota joo, tässä nyt ois taas tää uus luku, mä oon taas kiinnostunu kirjottamisesta niin näit lukui nyt tulee taas. Toivottavasti tykkäsitte ja no... nähään sit kai seuraavas luvus...

moikka!