Full Moon 2 ✔

chapter 2: trip to the mountains

Kun astelin keittiöön, tunsin sydämeni sykkeen kiihtyneen aavistuksen verran. Näin viiden ihmisen seisovan keittiön tasojen luona, mutta katseeni kiinnittyi tasan yhteen heistä, joka katsoi suoraan minuun. Vaikka en ollut nähnyt häntä kahteen viikkoon, minusta silti tuntui, että hän oli muuttunut. Hänen hiuksensa olivat aavistuksen verran pidemmät, koska ne menivät osittain hänen silmilleen. Hänen katseensa oli... mitään sanomaton. En osannut tulkita sitä. Se saattoi olla tunteiden sekamelska, mutta se näytti myös todella tunteettomalta samaan aikaan. Hänellä oli yllään vaalea t-paita ja mustat shortsit, joiden taskuissa hänen kätensä olivat. Näin, että hän puristi käsiään nyrkkeihin, koska jänteet hänen käsivarsissaan kiristyivät. En tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Olin antanut Coreylle aikaa, mutta oliko se tässä? Voisinko olla jo kuin mitään ei olisi tapahtunut? Voitaisiinko me sopia? Vai oliko liian aikaista? Minusta oli outoa nähdä hänet, varsinkaan Devonin katon alla, mutta samaan aikaan, voi luoja, miten olinkaan kaivannut häntä. Miten olin valmis ihan oikeasti juttelemaan hänelle, että saisin tämän syyttävän painon pois harteiltani.

Mutta kun avasin suuni, tietämättä silti mitä sanoa, Corey käänsi katseensa pois ja Devon yskäisi merkitsevästi hiljaisuuteen.

"No niin," Hän aloitti hitaasti vilkuillen yhä minuun ja Coreyyn. "Eiköhän mennä asiaan."

Hän viittasi meitä kaikkia menemään ruokasaliin. Tulin viimeisenä, Mandyn jälkeen yhä hieman häkeltyneenä tästä kohtaamisesta ja tunsin Devonin kämmenen selässäni muutaman sekunnin ajan kun hän ohjasi minut sisälle, että pääsisi itse istumaan pöydän päätyyn. Tiesin, että se oli täysin tahaton ele, joka tuli todennäköisesti ihan vain luonnostaan, mutta huomasin silti Nickin ja Ashtonin katsovan laumanjohtajaansa varautuneesti. Corey ei kyseistä kohtausta nähnyt, kai, sillä hän tuijotti kädet ristittyinä rinnalleen pöydän pintaa.

Istahdin pöydän vastakkaiseen päätyyn, johon oli jäänyt tyhjä tuoli. Devon risti sormensa ja huokaisi, ennen kuin kohotti katseensa ja antoi sen kiertää meissä jokaisessa, kunnes se pysähtyi minuun.

"Me lähdemme huomenna vuorille."

Istuin paikoillani tietämättä miten reagoida, muiden pöydässä istuvien kohottaessa kulmiaan ja vilkuilevansa toisiinsa, paitsi sinnikkäästi pöydän pintaa murhaava Corey. Silloin Mandy kuitenkin vilkaisi minuun, sillä Devon tuijotti minua yhä. Tyttö aukoi suutaan. Hän oli selvästi tajunnut jotain. Hän katseli meitä vuoronperään.

"Ei." Hän henkäisi epäuskoisena Devonille. "Ehei ei. Ei, Natalie ei lähde mukaan."

Silloin muutkin näyttivät tajuavan mitä Devon haki takaa minun yhä ollessa pihalla tilanteesta. Nyt jopa Corey kohotti katseensa ja käänsi sen Alfaansa.

"Kyllä lähtee." Devon tokaisi ja nojasi tuolinsa selkänojaan, käsivarret puuskassa torjuen vastaväitteet. Hän katsoi yhä minuun.

"Miksi?" Corey vihdoin ja viimein avasi suunsa ja me kaikki käännyimme katsomaan häntä. Hänen äänensävynsä oli ollut pisteliäs. Devon huokaisi.

"Koska hän on sitoutunut auttamaan meitä, ja hän tarvitsee harjoitusta." Hän viittasi samalla minuun kun puhuin.

"Hän ei lähde." Corey vastasi.

"Hei-"

"Kyllä lähtee."

"Hei!" Toistin kovemmalla äänellä Coreyn ja Devonin kiistan yli. Kaikki katsoivat nyt vuorostaan minua. "Voisiko joku selittää mihin mä tarkalleen ottaen olen lähdössä?"

"Sä et ole lähdössä yhtään mihinkään." Corey sanoi, muttei katsonut minuun päinkään. Huokaisin turhautuneena.

"Lupaus on lupaus."