Full Moon 2 ✔

chapter 20: the mission

Joka ikinen meistä oli hiiren hiljaa koko matkan aina laboratorion luokse saakka. Minusta tuntui, että jokaista jännitti, Devonia ehkä vain huoletti. Tunsin vatsani pohjassa inhottavan tunteen, kun olin miettinyt kaikkia niitä kauheuksia joita voisi käydä. Luotin kuitenkin siihen, että neljä ihmissutta pärjäisivät joukolle ihmisiä. Ja voisinhan minä yrittää tiukan paikan tullen vaikka puhua tiemme ulos tilanteesta ja vedota siihen, että olin metsästäjäsukua. Koska voimiini en halunnut koskea. Vaikka saisinkin hallittua voimieni määrää, en osaisi välttämättä hallita niitä niin, etten satuttaisi muita. Ja minusta tuntui epämääräisesti siltä, nyt kun seisoimme mäen huipulla ja katselimme alas suureen rakennukseen, että sen sisällä saattoi hyvinkin olla jotain muutakin räjähtävää kuin seerumi. Ja jos minun kädestäni lentelevät liekit leviäisivät niihin, koko paikka voisi vaikka pamahtaa tuhkana tuuleen, me sen mukana.

Silloin Devon kääntyi meitä kohti.

"No niin, te seuraatte nyt minua." Hän nytkäytti päätään kohti ovea, jonka valvontakamera oli meidän kohteemme. "Jos käsken pysähtyä, te pysähdytte. Jos käsken teidän juosta karkuun, te juoksette, onko selvä?"

Kaikki vilkaisivat toisiinsa, mutta nyökkäsivät ja niin Devon viittasi meitä seuraamaan ja hän lähti puiden lomasta alas kohti rinnettä. David meni hänen peräänsä, sitten Ashton. Corey työnsi minut blondin perään ja päästi kädestäni irti.

Pihamaa oli melko hiljainen. Saatoimme oikeasti yllättää heidät pahemman kerran niin kuin Devon oli toivonut. Pääsimme nimittäin ihan liian helposti rakennuksen seinustalle ja ennen kuin ehdin edes hengähtää syvään, David katosi nurkan taakse ja pian sieltä kuului räsähdys. Devon ja Corey, joka katosi vierestäni, ryntäsivät oitis ovesta sisälle laboratiorioon. Hetkeäkään ei ollut hukattavana.

Nyt minua ihan oikeasti alkoi jännittää. Tuli liian hiljaista. Ashton viittasi minua tulemaan nurkan taakse ja astuin toiselle puolelle. David seisoi kauemanpana vahtimassa etupihaa. Sivuovi oli auki ja sen yläpuolella savusi valvontakamera, joka roikkui ilmeisimmin paikoiltaan irti repäistynä, johdot sojottaen joka suuntaan.

Sydämeni oli aloittanut pelokkaan sykkeen ja vilkuilin vuoroin Davidin suuntaan, vuoroin ovea. Olin huomaamattani tarttunut vasempaan ranteeseeni kuin varmistaen ettei side liikkuisi mihinkään.
Aloin vasta nyt tajuta miten moni asia voisi mennä pieleen.
Entäs jos sisällä kävisi jotain? Entäs jos Corey tai Devon saisivat molemmat seerumia itseensä? Entäs jos Timin vastalääkepillerit eivät toimisi? Entäs jos he eivät pääsisi pois? Yritin olla miettimättä liikaa sitä kuinka kauan heillä kesti, vastahan he olivat menneet sisälle.

Juuri silloin kuulin juoksuaskelia. Mutta ne eivät tulleet ovelta. Ne tulivat ulkoa.

Näin Davidin peruuttavan nurkalta meitä kohti.

"Aseita, yksi jousi." Hän sanoi nopeasti.

"Aseita?-" Ehdin henkäistä, tai pikemminkin vinkaista hiljaa, juuri kun kulman takaa astui esiin neljä miestä. Kolmelle heistä oli käsiase kohotettuna kasvojensa korkeudelle, jokainen niistä osoittaen suoraan meihin. Viimeinen miehistä piti valmiusasennnossa jousta, jonka viritetty nuoli tihkui seerumia.

Kukaan heistä ei ollut pukeutunut valkoiseen laboratiorion työntekijän takkiin. Heillä oli tumman puhuvat vaatteet, vöillä roikkui viestiä ja taskuissa oli kenties lisää panoksia. He olivat selvästi korkeasti koulutettuja metsästäjiä. Heidän kasvojakaan ei erottanut kunnolla sillä heidän suunsa eteen oli vedetty tumma kangas, vain silmät näkyivät.

Peräännyimme entisestään kunnes seinä tuli vastaan. Tunsin kohottavani käsiäni aavistuksen verran kuin olettaen etteivät he ampuisi jos yritin näyttää antautuvani.