Full Moon 2 ✔

chapter 22: departure

Sinä iltana me kaikki, tai toisin sanoen ne ketkä laumasta asuivat Cold Lakessa, vähennettynä David, Nick ja Mandy, jotka olivat yhä sairaalassa, kokoonnuimme Devonin luokse. Kokoontuminen oli varsin hiljainen.

Devon asteli kauan edes takaisin hiljaisessa keittiössä askelten kaikuessa aavemaisesti, eikä kukaan uskaltanut sanoa mitään. Samaa jatkui ainakin viisi minuuttia kunnes hän pysähtyi ja nojasi käsillään pöydän reunaan, katsoen sen pintaa. Hän huokaisi ja kohotti sitten terävän katseensa meihin.

"Lähtö on huomenna."

Hiljaisuus.

"Otan tämän yön aikana yhteyttä Robiin, lähdemme Edmontonin suuntaan, hän tulee meitä vastaan laumansa kanssa. Hän ohjaa meidät väliaikaiseen turvapaikkaan." Sitten hän katsoi minua. "Mandy ilmoitti, että Nick kotiutuu tänään, mutta on tuskin juoksukunnossa huomenna. Mandy ottaa autonsa ja sinä menet hänen kyytiinsä, onko selvä?"

Ennen kuin ehdin vastata, Dean kysyi:

"Kauanko me ollaan siellä?"

Devon käänsi katseensa Beetaansa.

"Niin kauan kuin tarve vaatii. Toivottavasti voimme palata ennen koulujen alkua." Hän katsahti Timiin. Hän selvästi vaihtoi äänettömiä sanoja miehen kanssa. Sitten hän katsoi takaisin Deaniin.

"Tim pitää silmällä tilannetta kun olemme poissa. Kukaan ei epäile häntä, koska hän on ihminen. Mutta ensimmäinen asia, joka meidän tärkeysjärjestyksessä on, on täältä pois pääsy ja ehkä siten voimme hämätä metsästäjiä."

Kaikki nyökkäsivät hiljaa. Kukaan ei rohjennut väittää vastaan.

"Pakatkaa vain välttämättömät tavarat, loput saamme toivottavasti Robilta. Tavataan huomenna täällä kahdeksalta aamulla."

Tuolien jalat raapivat lattiaa ja vaitonainen lauma alkoi valua ulos keittiöstä ja kohti eteistä. Minä jäin kuitenkin tahallani jälkeen ja Corey huomasi sen. Näin Ashtonin ja Deanin vilkaisevan meitä hämmentyneinä, mutta he astelivat silti ulos, kenties nähtyään Alfansa katseen. Devon katsoi minua toinen kulma koholla, mutta selvästi hieman äkäisenä.

"Mä en tule huomenna." Aloitin ja ennen kuin kumpikaan Devon taikka Corey ehti sanoa mitään jatkoin: "Mun täytyy käydä Evelynin luona."

Devon katsoi minua kulmat kurtussa.

"Ei." Hän sitten tokaisi kuin asia olisi ollut itsestään selvä. "Sinä et mene uudestaan Lutherin alueelle."

"Mä voin mennä mukaan-" Corey aloitti, mutta keskeytin hänet.

"Mä otan tällä kertaa mun äidin mukaan, okei? Mun on pakko käydä siellä."

"Ei."

"Me ajetaan sinne. Sen jälkeen mä palaan takaisin tänne ja otan bussin Edmontoniin." Selitin. "Sitä paitsi, mulla on selitettävää mun ihmiskavereille ja mä haluan miettiä senkin kunnolla."

Tunsin omantunnon vihlaisun sisälläni. Devon näytti epäileväiseltä. Vilkaisin viereeni Coreyyn. Hänen kasvoillaan oli täysin samanlainen ilme.

"Hei ihan totta," Huokaisin. "Mä tarvitsen lisää apua mun voimien kanssa ja hän on ainoa, joka voi auttaa mua. Te näitte mitä mulle käy kun mä en osaa hallita niitä."

Vilkuilin molempiin vaativa ilme kasvoillani, kunnes Devon, joka näytti käyneen kiivaan kamppailun päänsä sisällä huokaisi.

"Lupaatko, että tulet meidän luoksemme niin pian kuin mahdollista?"

"Hei-" Corey kimpaantui.

"Mä lupaan." Sanoin ja yritin hymyillä, joka jäi yritykseksi. Devon nyökkäsi lyhyesti ja kääntyi sitten Coreyyn päin.