Full Moon 2 ✔

chapter 27: the end

Keskustelu isäni kanssa oli jättänyt minulle täysin tyhjän olon. Olin jo itkenyt. En tiennyt enää miten reagoida. En osannut tuntea mitään. Istuin kahlittuna sänkyyn, katseeni ei tarkentunut mihinkään. Isäni oli käskenyt tehdä minulle kaikki testit ja odotin tällä hetkellä mitä todennäköisimmin kuolemaani, mutta olin niin turtunut, etten osannut tuntea mitään. Oliko äitini ihan oikeasti vain lähtenyt? Oliko hänkin vain kääntänyt minulle selkänsä?

Nyt kukaan ei tietäisi, että olin täällä. Ehkä Corey huomaisi etten vastaisi viesteihin, mutta entäs jos silloin olisi jo liian myöhäistä?

Eristyshuoneeni ovi avautui ja muutama työntekijä astui sisään. Olin niin voipunut, etten sanonut mitään, en laittanut vastaan. Oliko millään enää oikeasti mitään merkitystä?

He irrottivat minun käsivarteni sängystä ja lähtivät taluttamaan ulos huoneesta. Palasimme siihen testaushuoneeseen, minut istutettiin penkkiin ja sidottiin uudestaan. Tuijotin kattoon ja tuska alkoi velloa sisälläni. Taikuus pyörteili. Ja silloin tajusin, mistä se johtui, minuun oli pistetty uudestaan.

Kavahdin suoraksi penkissä ja haukoin henkeäni. Huone alkoi kadota ympäriltäni ja kipu valtasi kehoni.

Taas se sama.

Maagit vilahtelivat silmien ohitse kuin elokuva pikakelauksella, joka paikkaa koski ja sattui. Mutta nyt se  ei tuntunut loppuvan. 

En tiedä missä olin. Ehkä pääni sisällä, en tiedä, mutta huusin ääneen, huusin kivusta. Sitten se kaikki loppui kuin seinään. Mutta huone ei palautunut näkökenttääni. Sen sijaan kuin pikakelauksella ollut elokuva hidastui ja pysähtyi naiseen.

Nainen juoksi miehen kanssa käsikädessä pitkin kaunista, kivipäällystettyä katua. Näin naisen ranteessa olevan merkin täysin peittelemättömänä, näin kuinka pari nauroi iloisesti. Sitten nainen kääntyi katsomaan taakseen. Suoraan minuun.

Eihän hän voinut nähdä minua eihän? Nainen hymyili ja katsoi suoraan minua silmiin. Hän päästi miehen kädestä irti ja mies jäi odottamaan kun nainen lähestyi minua. Vajosin polvilleni ja ne osuivat kivikatuun. Nainen kumartui luokseni.

"Natalie." Nainen sanoi lempeällä äänellä, joka muistutti minua josta kusta. "Sinä olet vahva, sinä tiedät sen itsekin, eikö niin?"

En osannut vastata.

"Kuka sanoi, että olet kirottu? Ei, olet siunattu. Olet siunattu lahjalla, josta muut Maagit voivat vain unelmoida." Nainen hymyili yhä. Hymy tuntui tutulta, olin nähnyt sen jossain... Olin nähnyt sen-

"Dhalia." Henkäisin.

"Kyllä, lapsi rakas, minä olen tässä." Isoisoäitini sulki minut halaukseen. Luulin, että olin itkenyt itseni täysin kuiviin, mutta naisen lämmin halaus sai kaiken purkautumaan uudestaan. Minulla ei ollut enää yksinäinen olo. Mutta aivan liian pian, hän alkoi haihtua.

"Älä mene, ole kiltti." Itkin hiljaa. Isoisoäitini nousi ylös ja silitti hiuksiani.

"Tulet kohtaamaan vaikeita asioita tulevaisuudessa, Natalie. Aikasi ei ole vielä ohitse. Voimasi saattavat olla viimeinen toivo. Mutta muista, et ole koskaan yksin."

Kohotin itkuisen katseeni kivikadusta, jonka värit alkoivat haalentua ja näin kuinka Dhalia juoksi sielunkumppaninsa luokse ja tarttui häntä kädestä. Yritin huutaa hänen peräänsä, mutta pari juoksi kauemmas ja kauemmas...

Hätkähdin hereille ja haukoin henkeäni kiivaasti. Olin yhä kiinni tuolissa ja ympärilläni hääränneiden ihmisten keskustelu oli loppunut kuin seinään. Muutama heistä juoksi luokseni, mutta oloni oli sekava. Minusta tuntui, että en saanut kunnolla henkeä. Ihmiset irrottivat minut tuolista ja olin vajota lattialle, ennen kuin joku sai minusta kiinni.