Full Moon 2 ✔

chapter 17: alfa omega

Menin paniikkiin. Tottakai menin, kaksi metrinen lihaskimppu ja hänen vähintäänkin yhtä ahdistava ystävänsä lähestyivät minua, eikä minulla ollut pakosuunnitelmaa. Olin ainut joka oli jäänyt Green Lakessa pois. Sydämeni tykytti jo kurkussani asti, kun Luther lopulta pysähtyi eteeni. Karkuun juoksemisesta ei olisi hyötyä.

"Minulla olisi sinulle asiaa, tyttö." Luther sanoi ja katsoi minua päästä varpaisiin arvioivasti. Hän nytkäytti päätään koska tahtoi selvästi, että seuraisin häntä. Hänen kalju ystävänsä virnuili inhottavaan sävyyn minun suuntaani, eikä minulla ollut vaihtoehtoja. Lutherin lähtiessä takaisin jengiään kohti huoltoaseman reunassa, lähdin vapisevan askelin hänen peräänsä. Hän ei ollut vielä ainakaan käynyt minuun käsiksi, yritin pelata aikaan, en edes tiedä minkä takia, koska kun Corey näkisi viestini, mitä hän voisi reilun 200 kilometrin päästä tehdä? Toivoa, että pääsisin bussiini, joka tulisi asemalle minä hetkenä hyvänsä, nimenomaan asemalle, josta kävelin koko ajan pois päin?

Luther ei kuitenkaan pysähtynyt jenginsä luokse toisin kuin hänen kalju seuralaisensa, joka katsoi yhä kuvottavasti perääni, vaan katosi huoltoaseman taakse. Näin nurkan takana muutaman huteran pöydän, kauheasti roskia ja muutaman muovituolin lisää. Olimme aivan metsän rajalla, huoltoaseman seinän vieressä. Paikka näytti siltä, että pöydän ääressä suoritettiin laittomia diilejä tai muuta vastaavaa muiden katseilta suojassa. Luther istui yhdelle tuoleista ja viittasi minua istumaan alas. Hän tarkkaili minua koko ajan tiiviisti. Yritin miettiä paniikissa mitä mies saattaisi minulta kysyä. Olinko Alfan Kuu? Mikä yliluonnollinen olento olin? Haluaisiko hän, että tekisin hänelle jotain, kenties palveluksen? Mutta sitten Luther puhui:

"Sinä tunnet Devonin etkö niin?"

Kohotin katseeni pöydän pinnasta jossa olin yrittänyt pitää sen visusti. Luther oli ristinyt valtavan kokoiset käsivartensa ja nojasi huteran tuolin selkänojaan. Olisin voinut vaikka vannoa, että kuulin sen natisevan.

Mietin mitä uskaltaisin vastata. Olin jo kyllä vahingossa reagoinut Devonin nimeen pari päivää aikaisemmin, joten ehkä minun ei kannattaisi valehdella heti. Sen sijaan nyökkäsin.

"Miten?" Luther jatkoi. "Olet ihminen etkö olekin?"

Yritin olla kohtaamatta miehen katsetta. Hän ei tajunnut, hän ei tiennyt. Yritin olla helpottumatta liikaa. Ehkä side ranteessani oikeasti auttoi minua piilottamaan yliluonnollisuuteni, jopa ihmissudelta.

Nyökkäsin uudestaan, en keksinyt mitä vastata.

"Mutta miten?" Luther tivasi nyt jopa hieman varoittavalla äänellä. Pääni tuntui tyhjenevän pikavalheista kovaa vauhtia. Mieti, Natalie, mieti!

"Kuinka niin?" Heitin lopulta kysymyksen miehelle takaisin. Luther näytti kiristelevän hampaitaan ja menettävän malttiaan.

"Hän ei sekaannu ihmisiin." Mies vastasi. "Ellei..." Hän nojautui lähemmäs minua ja nojasin vaistomaisesti taaemmas.

"Miten edes tiedät ihmissusista? Et ihmetellyt ollenkaan kun sanoin sinua ihmiseksi." Luther jatkoi. Nielaisin hermostuneena, hitto.

"Se on pitkä juttu." Mutisin. "Mutta mun pitäisi päästä bussiin-"

"Saat unohtaa sen hiton bussin." Mies sanoi ja hymähti kolkosti. "Devon ei ole suostunut puhumaan minulle vuosiin, hänen Beetastakaan ei saa mitään irti, esittää kuin kaikki olisi normaalisti. Ja nyt kun rakas ystäväni on sekaantunut vielä ihmisiinkin, oi voi, pelkäänpä, että minulla on sinulle paljon kysyttävää."

Jähmetyin penkillä ja pelkäsin pahoin, että minulla ei olisi ulos pääsyä tästä tilanteesta, minun oli pakko vastata tuon miehen kysymyksiin. En edelleenkään tiennyt mitä odotin. Coreya? Ehkä.