Full Moon 2 ✔

chapter 16: mage

Evelyn ohjasi minut vierashuoneeseen, kun kertoi menevänsä tekemään päivällistä ja käski minun rentoutua, koska olin kuulemma näyttänyt niin hermostuneelta. Ja tottahan se oli, olin päästäni sekaisin. Olisin voinut olla toki järkyttyneempi, mutta eläessäni viimeiset 4 kuukautta tietoisena siitä, että yliluonnollisia olentoja oli olemassa, olin vain hätääntynyt siitä miten oppisin olemaan itseni kanssa. Olin ehkä hyväksynyt kaiken muun, mutta en sitä, että minä en ollut ihminen. Siinä oli sulattelemista. Kädessäni oli arpi, joutuisin tänä yönä kestämään pahimman painajaiseni ja minulla olisi voimia, joita minun pitäisi osata pitää hallussa.

Istuin hetken sängyllä kunnes tajusin mikä saisi minut rauhoittumaan. Minun pitäisi soittaa Coreylle ja kertoa, että olin kunnossa. Etsin kännykkäni ja etsiessäni Coreyn numeroa mietin pitäiskö minun kertoa Lutherista. Löydettyäni numeron, päätin, etten kertoisi. En vielä.

"No?" Kuului oitis Coreyn jopa huolestunut äänensävy. "Oletko sä ok?"

"Joo, kaikki hyvin." Naurahdin ja nojasin seinään selkäni takana. "Mä löysin hänet. Ja sain apua."

Kuulin Coreyn huokaisevan linjan toisessa päässä.

"No, mitä sä sait tietää?" Hän kysyi jopa varoen.

"Että olen yliluonnollinen olento, kuinka niin?" Yritin sanoa kepeästi. Minusta tuntui jotenkin vaikealta sanoa puhelimessa, että hei, olen sattumoisin Maagi ja minun pitää peitellä sitä tai olen vaarassa tai jotain. En halunnut huolestuttaa Coreya, koska sitten hän tekisi jotain typerää.

"Eli?" Corey vaati vastausta.

"Mä haluan selittää kunnolla kun mä maanantain tulen takaisin, okei? Mutta ei mitään vakavaa, tähän pitää vain tottua. Evelyn kertoo mulle kaiken mitä mun pitää tietää." Sanoin ja hymyilin hieman.

"Mutta Corey," Jatkoin.

"Hm?"

"Mä... mä olen pahoillani."

"Miten niin, mistä?" Kuulin pojan äänensävyn muuttuvan oitis.

"Ne painajaiset... Sä joudut kuuntelemaan mua öisin. Anteeksi." Tunsin tuskan kasvavan sisälläni, kun muistin Evelynin katseen hänen puhuessaan äidistään ja muistin Coreyn särkyneen ilmeen kun hän oli puhunut minulle. Tunsin kyyneleen poskellani. "Anteeksi."

"Älä viitsi," Corey sanoi hiljaa. Voi hitto hän kuuli kun niiskautin. "Ei se mitään, älä mieti sitä."

"Ne painajaiset loppuu tänään." Sanoin tukahtuneella äänellä ja pyyhin kasvojani huokaisten. "Se merkki on valmis tänään. Mä joudun näkemään sen vielä kerran."

Corey oli hiljaa.

Kunnes tovin kuluttua hänen hiljainen äänensä sanoi linjan toisesta päästä:

"Sä pystyt siihen."

En ollut tiennyt, mutta juuri nuo sanat olinkin halunnut kuulla. Kuivasin kasvojani kämmen selkääni ja nyökkäsin vaikka tiesin ettei Corey nähnyt sitä.

"Joo, totta kai mä pystyn." Naurahdin, mutta hieman liian surullisen kuuloisena, jotta se olisi ollut vakuuttavaa. Kuulin Coreyn hymähtävän toisessa päässä.

"Sujuiko sun matka hyvin?" Hän kysyi yhtäkkiä vakavoituen. Nielasin hermostuneena.

"Joo." Vastasin mahdollisimman huolettomasti. Sanojani seurasi hiljaisuus. "Mutta mun täytyy mennä nyt, mulla on paljon harjoiteltavaa." Yritin lopettaa puhelua pikaisesti ennen kuin vahingossa lipsauttaisin jotain.