Full Moon 2 ✔

chapter 7: friends

Harpoin portaat kaksi kerrallaan yläkertaan ja omaan huoneeseeni. Kiiruhdin latautuvan kännykkäni luokse enkä edes tajunnut käsieni tärisevän kun etsin kiivaasti yhtä tiettyä nimeä numeroluettelostani. Vihdoin ja viimein se osui silmiini ja hätäisesti painoin vihreää luuria. Nousin ylös ja kävin laittamassa huoneeni oven kiinni. En pystynyt olemaan paikoillani. Kävelin ympäri huonettani ja purin kynsiäni hermostuneena ja kuuntelin tasaista tuuttausta kännykästäni.

Vastaa, ole kiltti.

"Moi Natalie!" Mandyn ääni yhtäkkiä kuului linjan toisesta päästä. Minusta tuntui, että pystyin hengittämään ehkä hieman paremmin.

"Mandy, mun pitää puhua sulle. Nyt heti." Sanoin kiihtyneenä vaikka yritin hallita ääntäni edes jotenkin.

"Mitä? Onko jotain tapahtunut? Juuri nytkö?" Hän kysyi hädissään. Kuulin jonkun puhuvan taustalla.

"Ei mitään vakavaa, mutta kahden kesken. En halua, että kukaan muu kuulee." Mutisin, koska olisin voinut vaikka vannoa, että olin kuullut taustalta Nickin äänen. Kuulin linjalta kolahduksen ja äänet katosivat taustalta.

"Okei, nähdään puistossa siellä sun kodin lähellä vartissa, okei?" Mandy selvensi.

"Joo, kiitos." Sanoin huojentuneena, vaikka sisälläni oli yhä erittäin ristiriitaista. Suljin puhelun ja jäin hetkeksi katsomaan ikkunastani ulos. Minulla menisi noin viitisen minuuttia siihen puistoon kävellen. Mandy sanoi tulevansa 15 minuutissa. Hei, hetkinen? Hänkö käveli melkein neljä kilometriä varttiin? Mahdotonta.

Mutta sitten muistin, että ai niin, hänhän se ihmissusi tässä oli. Huokaisin omalle typeryydelleni ja astelin hiljaa huoneestani ulos. Heti kun tulin käytävälle se hetken rauhallisuus minussa oli tipotiessään. Sydämeni alkoi pamppailla kiivaasti kun kuulin alakerrasta Fionan äänen. Kipitin alas hiiren hiljaa.

Ajatukseni olivat täyttä sekamelskaa. En voinut uskoa, että vanhempani olivat sekaantuneet metsästäjiin. Niin ei voinut olla. Mikseivät he olleet sanoneet minulle? Totta kai he olisivat sanoneet. Enkä siksi uskonut. En vain voinut uskoa. Mutta se hiton ase. Oliko se meidän? Vai Leonardon? Koska hän, serkkuni, hän oli metsästäjä. Sen minä tiesin, koska olin nähnyt hänet.

Astelin ovesta ulos, eikä kukaan onneksi huomannut lähtöäni ja lähdin kiireen vilkkaan kotikatuani pitkin kohti puistoa.

Kun muistelin Leonardon kasvoja, mietin, sitä tilannetta, jossa olin nähnyt hänen kasvonsa. En ollut ehtinyt kurkata puun taakse monta kertaa. Mutta miksi muistin hänen kasvonsa niin selvästi oli se, koska hän oli ampunut sen nuolen. Hän oli tähdännyt Coreyyn, mutta nuoli oli osunut minuun. Mutta minusta tuntui, ettei hän muistanut minua tai sitten hän esitti erittäin hyvin, ettei ollut koskaan minua nähnytkään. Ja toivoin tosissani ettei hän tunnistaisikaan minua. Hän sekä Fiona nimittäin olivat tulleet koko kesäksi, ja nyt tiesin miksi. He olivat tuleet metsästämään. Missä lie olivat ne loputkin. Ja eihän se kai minua muuten haittaisi, mutta kun puolet ystävistäni sekä enemmän tai vähemmän jääräpäinen sielunkumppanini sattuivat olemaan ihmissusia.

Olin saapunut puistoon ja näin Mandyn istuvan yhdellä maalista rapistuneella penkillä, mutta minut nähtyään hän ponkaisi pystyyn. Tiesin, että näytin lakanan valkealta.

"Onko kaikki hyvin?" Mandy kysyi oitis. Ja kävimme istumaan penkille, joka oli onneksi puun varjossa piilossa kesän kuumuudelta. "Tai no, ehkä mun pitäisi kysyä, mikä on vialla?"

"Et sitten kerro muille." Sanoin kiireesti ja käänsin katseeni tyttöön. Hän katseli minua hetken kuin miettien kuinka vakavasta asiasta aioin puhua, ennen kuin nyökkäsi.

"En tietenkään, jos et kerran tahdo."

"Okei," Aloitin, mutta pidin pienen tauon, koska en osannut heti jatkaa. "Sain selville... sain selville, että sukulaiseni on metsästäjiä. Siis niitä, jonka takia me jouduttiin ongelmiin Devonin luona, siellä metsässä."