Full Moon 2 ✔

chapter 14: my mom's wish

"Jos hän pyytää mua tulemaan yksin, mä menen yksin." Sanoin miljoonatta kertaa Coreylle, joka oli erittäin skeptinen äitini viestistä. Kyllä se minuakin huoletti, varsinkin kun hän oli kirjoittanut, ettei meitä olisi nyt hyvä nähdä yhdessä, mutta jos tässä oli tilaisuus korjata jotain meidän välillä tai edes selittää, otin sen mieluusti vastaan.

Corey kuitenkin vaati, että tulisi mukaani ja odottelisi vaikka huoltoaseman toisella puolella ja, koska hänen inttäminen kävi raskaaksi, myönnyin siihen.

Hetken kuluttua me istuimme bussissa, joka menisi lukion ohitse. Tuijottelin ikkunasta ja tunsin Coreyn silittävän epämääräisesti kämmentäni samalla kun yritin itse valmistautua äitini kohtaamiseen. Olin yrittänyt miettiä mitä halusin sanoa ja miten. Äitini oli sanonut ettei voinut viipyä kauaa, joten minun oli mietittävä tarkkaan mitä ja kuinka paljon haluaisin sanoa.

Vilkaisin Coreyyn, jonka kulmatkarvat tuntuivat jumittuneen kurttuun aamusta lähtien. Kun hän vilkaisi minuun, hän kuitenkin hymyili hyvin huomaamattomasti ja tunsin sormien puristavan hetken hellästi omiani.

Kun poistuimme bussista koulun kohdalla ja näin hiljaisen huoltoaseman tien toisella puolella, minua alkoi jännittää ja hermostuttaa. Tuntui kuin minulla olisi paljon kerrottavaa. Esimerkiksi kädestäni ja siitä kuinka minua pelotti. Mutta en tiennyt voisinko kertoa niistä. Koska juuri se takiahan minut oli kotoa pois heitetty.

Kävelimme tien yli, huomasin perheemme auton parkissa huoltoaseman oven vieressä, mutta sisällä ei ollut ketään. Äitini varmasti odotti jo. Käännyin Coreyyn päin.

"Jää tähän odottamaan." Käskin ja viittasin huoltoaseman ovea ja sen vieressä seisovaa roskista. Hän nyökkäsi, mutta kun käännyin lähteäkseni, hän tarttui ranteeseeni ja käänsi minut äkisti ympäri.

"Jos jokin menee vikaan, sä juokset heti sieltä pois, okei?" Corey mutisi hiljaa, kun vanha mies käveli juuri ovista ulos ja ohistemme. Pyöräytin silmäni, mutta hymyilin vähän.

"Joo, joo. Se on vain mun äiti, Corey."

Mutta poika ei näyttänyt vakuuttuneelta kun lähdin kävelemään huoltoaseman seinän viertä pitkin sen taakse. Hengähdin kerran oikein syvään ja astui kulman taakse.

Äitini seisoskeli seinän vieressä, mutta kohotti katseensa kun astuin esiin. Tuijotimme hetken toisiamme kunnes äitini hymyili ja hetkeä myöhemmin tajusin olevani tämän halauksessa. Halasin takaisin ja tunsin kuinka ne pienet särkyneet osaset palasivat pikku hiljaa paikoilleen, eivät kokonaan, mutta kuitenkin. Äitini ei vihannut minua, eihän?

"Voi Natalie, olen niin pahoillani." Äitini mutisi ja silitti hiuksiani. Sitten hän veti minut itsestään irti ja katseli kasvojani. Yritin pyyhkäistä hätäisesti hieman kostuneita silmiäni.

"Mitä hittoa täällä on meneillään?" Kysyin oitis. "Miksi meidän piti tavata täällä?"

Äitini ilme synkkeni hieman.

"Minulla ei ole paljoa aikaa selittää, kukaan ei tiedä, että olen täällä." Sitten äitini tarttui ranteeseeni, jota en ollut vaivautunut peittämään millään. Hänen katseensa oli tuskaisa. Hän huokaisi.

Hän tiesi jotain.

Sitten hän kaivoi housujensa taskusta taitellun paperin palasen. Hän avasi kämmeneni ja antoi paperin minulle, sulkien sen nyrkkiini.

"Natalie, minä olen pahoillani. Minä toivoin, ettet sinä olisi joutunut kantamaan minun sukuni taakkaa. Tiesin, että se olisi vain ajan kysymys, kun lääkäri totesi sinulle ne häiriöt."

Äitini puhuu hyvin nopeasti ja minä olin aivan pyörällä päästäni kun yritin pysyä perässä.

"Mitä-?"