Full Moon 2 ✔

chapter 6: garage

Istuin nukkuvan Coreyn vieressä ainakin tunnin. Haava hänen kyljessään alkoi parantua pikku hiljaa ja pian sitä ei ollut enää ollenkaan. David oli ottanut haavasta jotakin, ilmeisesti ainenäytteen, jonka kuulemma veisi tutkittavaksi, en tiedä kenelle. Nuoli oli tosiaankin ollut todella erikoinen.

Nick ilmoitti, että oli siivonnut vessan Coreyn verestä, ettei minun tarvinnut liikkua. En kyllä tiennyt yhtään miten hän ikinä saisi sen lattian puhtaaksi.
Katselin Coreyn kasvoja ja huomaamattani piirsin ympyrää hänen poskeensa ja ajatukseni vaeltelivat. Lähtisimme huomenna jo pois. Kaikki oli mennyt pieleen, tai siltä ainakin tuntui. Tiesin, etten saisi syyttää itseäni, ja sitä kaikki olivat minulle alakerrassa hokeneet, mutta en voisi olla väittämättä, että tunsin oloni aika syylliseksi. Ja kaiken lisäksi, en vieläkään tiennyt mitä ihmettä sanoisin vanhemmilleni. Olin yrittänyt keksiä taustatarinoita äkilliselle paluulle ja haavalle käsivarressani, mutta ne kuulostivat toinen toistaan surkeammilta. Lopulta päädyin parhaimpaan vaihtoehtoon. Päätin kertoa, että olin kaatunut metsässä ja oksa oli tehnyt käteeni haavan. Ja olimme siksi palanneet, koska muut pelkäsivät, että käteni tulehtuisi. Joka ei muuten edes ollut valhe. Alakerrassa Ashton oli sanonut, että minun kannattaisi käydä lääkärillä käden takia.

Silloin tajusin, että Corey oli avannut silmänsä. Hätkähdin hänestä kauemmas, jotta hän pystyisi nousemaan istuma-asentoon.

"Mikä olo?" Kysyin huolestuneena. Corey räpytteli hetken silmiään, vilkaisi minua ja huokaisi. Hän heitti jalkansa sängyn vastakkaisen reunan ylitse ja käänsi selkänsä minua päin. Hän oli selvästi vihainen.

"Hitto, kun ei mun pitänyt olla se josta huolehditaan. Sä se eniten hoitoa tarvitsit. Sä olet ihminen. Mä en. Mulle ei pitäisi käydä näin." Hän mutisi ja yhtäkkiä minua alkoi naurattaa. Enkä voinut estellä sitä. Corey kääntyi katsomaan täysin äimistyneenä kun nauroin epäuskoisena hänen sanoilleen.

"Vaikka mä olen ihminen, mä olen ihan kunnossa." Sanoin ja hymyilin. Corey tuijotti minua. Sitten hän käänsi katseensa pois, huokaisten ärtyneenä, ja lähti kohti ovea. Pian hän katosi siitä käytävään. Huokaisin itsekin ja hymyni hyytyi. Tiesin siis, etten ollut ainut joka tunsin täällä syyllisyyttä.

Nousin ylös ja suoristin peiton. Antaisin Coreyn olla. Olihan tuo nyt vähän tyhmää käytöstä, mutta en jaksaisi väitellä hänen kanssaan, olkoot.

Sitten vilkaisin kelloa ja näin sen olevan jo melkein yksitoista yöllä. Ja minua väsytti ihan suunnattomasti, kipu kädessänikin oli taas alkanut särkylääkkeen vaikutuksen hellittäessä hieman. Niinpä sotkin suoristetun peiton työntämällä sen syrjään ja kaivauduin sänkyyn vaivautumatta vaihtamaan pyjamana toimivaa t-paitaa ylleni.

Suljin silmäni ja nukahdin melkein saman tien voipuneena. Onneksi, sillä en jaksanut vaivata mieltäni Coreyyn juuri nyt.

-

Heräsin siihen, kun kuulin ikkunan suunnalta kolahduksen. Silmäni rävähtivät auki ja katsahdin äänen suuntaan, ja näin linnun hyppivän ikkunalaudalla. Huokaisin ja suljin silmäni, sydän hätkähdyksestä vielä kiivaasti tykyttäen. Silloin tajusin, että Corey ei ollut vieressäni. Ja minusta tuntui, ettei hän ollut ollut siinä koko yönä. Vaikka oli aikainen aamu.

Nousin ylös unisena ja haukottelin suurelkeisesti ennen kuin korjasin sotkuisen nutturani hieman siistimmäksi ja lähdin käytävän kautta alakertaan. Vaikka kello oli hätäisesti 7, joku oli jo keittiössä.
Se oli Ashton.

"Nukkuuko muut?" Kysyin nappasin lasin ottaakseni vettä. Ashton laski kahvikuppinsa huultaan.

"Joo, paitsi Corey."

Sammutin hanan ja vilkaisin Ashtoniin kysyvänä. Ashton huokaisi väsyneesti. Hän nyökkäsi kohti takapihaa.

"Ei se nukkunut koko yönä."