Full Moon 2 ✔

chapter 10: burning wrist

Katselin kentälle, vatsani pohjassa ikävä tunne. En voinut olla ainoa, joka tunsin tämän.
Silloin kuulin vierestäni Nadeten äänen:

"Mandy?"

Käännyin katsomaan tyttöihin. Mandy oli painanut päänsä yhtäkkiä polviaan kohti ja piteli päätään, kuin sitä koskisi. Hän tärisi. Kumarruin nopeasti hänen eteensä ja laskin käden hänen polvelleen. Mandy kohotti katsettaan vain sen verran, että minä näin hänet.

Hänen silmänsä ikään kuin vilkkuivat omasta väristään kullan keltaiseen. Tunsin vatsanpohjani menevän inhottavasti solmuun.

Tartuin äkisti häntä käsivarresta.

"Mandy, tule mennään." Mutisin vaikka vapisin pelosta. Mitä hittoa oikein tapahtui? Nadette ja Lori nousivat ylös hekin.

"Jääkää tänne. Mä hoidan tämän, jooko?" Sanoin heille ja vain toivoin, että tytöt tajuaisivat olla väittämättä vastaan. He vilkaisivat toisiaan kunnes nyökkäsivät vastahakoisesti yhä katsoen huolestuneina Mandyyn. Lähdin raahaamaan häntä kauemmas.

Silloin vilkaisin kentälle ja näin kauhukseni sen pojan Devonin laumasta vajoavan maahan. Minua ahdisti, tilanne oli yhtä sekasortoa. En edes kunnolla tajunnut, että vasenta rannettani poltteli ja pisteli. Kuulin Mandyn hengittävän raskaasti. Käännyin katsomaan.

Hän kohotti päänsä ja näin kultaisten, silmien hohdon ja terävät kulmahampaat. Kavahdin kaueammas.

"Ei hätää." Mandy mutisi äänensä taustalla sutensa kaiku. Hän huohotti. "Pystyn hallitsemaan sitä, mutten pysty muuttumaan takaisin."

Tunsin vain pienen helpotuksen sisälläni. Yritin katsoa mitä kentällä tapahtui ja näin Nadeten ja Lorin kipittävän joukkueen luokse, joka oli kerääntynyt tuupertuneen pojan ympärille.

"Mandy, mitä hittoa tämä on?" Kysyin hermostuneena. Mandy irvisti niin, että kulmahampaat välkkyivät auringonvalossa.

"En tiedä. Ihan kuin joku olisi ottanut mun suden valtaansa." Hän sanoi ja hieroi ohimoaan. "Päässä tuntuu kuin joku hakkaisi sitä sisältä päin." Hän irvisti uudestaan.

Vedin Mandyn kentän ulkopuolelle.

"Pysy siinä, mä menen katsomaan muita." Sanoin ja lähdin takaisin kentälle inhottava tunne yhä sisälläni. Irvistin itsekin, rannettani ihan totta särki. Vilkaisin siihen, muttei se näyttänyt yhtään erilaisemmalta kuin ennenkään. Mutta se ei ollut tällä hetkellä suurin huolenaiheeni.
Saavuin porukan luokse. Näin kuinka David oli työntänyt joukkueen ja tytöt kauemmas. Corey ja Nick olivat polvistuneet pojan puoleen ja kun tulin heidän luokseen, näin pojan irvistävän samoin kuin Mandy. Jotain oli ihan totta pielessä.

"Corey-" Aloitin, mutta juuri silloin Nick minun vieressäni oikealla puolella, tarrasi äkisti kiinni päästään. Näin, että hänen kyntensä olivat uponeet ruohoon hänen toisen kämmenensä alla.

"Ei helvetti." Hän kirosi hampaat irvessä. "Mä en pysty... Mä en pysty estämään sitä." Hän huohotti. Katsoin Coreyyn ja pelko kalvoi sisälläni. Näin kuitenkin, että Corey ei ollut muuttunut. Vain hänen silmänsä välkehtivät kultaiseen ja pois. Kuin hän olisi tehnyt kaikkensa vastustaakseen muutosta.

"Meidän pitää saada heidät pois täältä." Sanoin Coreylle, joka näytti vasta silloin tajuavan, että olin siinä. Hän katsoi minua hetken. Välke hänen silmissään rauhoittui ja sitten hän nyökkäsi. Corey nosti pojan maasta ja tuki häntä hartiasta. Itse tartuin Nickin käsivarteen ja kiskoin hänet ylös ja lähdin taluttamaan pois. Joka askeleella kohti kentän reunaa ja pientä hahmoa, joka oli Mandy, tunsin rannettani vihlovan entisestään. Purin hammasta ja yritin sivuuttaa sen. Kuulin takaamme huutoja, kaikki kysyivät mitä oli tekeillä ja rukoilin vain, että David ei muuttuisi. Silloin hän ei ainakaan voisi pyyhkiä kaikkien muisteja.