Ukkoslapsi, Myrskyn Tytär

Osa 16. Kummitukset

Siitä lähtien Rodrick oli aina ratsastanut parikymmentä metriä edellä tai ollut varmistamassa selustaa. He eivät tahtoneet enää ampua ketään. Niinpä Bonnie ja Marcus ratsastivat usein kaksin.

Niin oli myös seuraavana aamuna, kun päivä alkoi sumuisena. He ratsastivat valkoisen usvan verhoaman pellon reunalla, kun Bonnie viimein uskalsi kysyä:

"Miten sä oikein velkaannuit niille miehille?"

Marcus katsoi muualle ja oli hetken hiljaa. Lopulta hän sanoi:

"Muutamaa vuotta sitten, olin vielä nuori ja tyhmä. Olin nimittäin juuri saanut paikkani jousiampujana ja päätin pelata korttia viimeisistä rahoistani. Halusin voittaa rahaa, jota voisin lähettää äidille ja Jessielle. Hävisin, mikä on ilmeistä, ja jäin velalle."

Bonnie äännähti hyväksyvästi ja katsoi pellolle. Sen laidalle tuskin näkyi, sillä sakea sumu oli kuin muuri ilmassa.

"Minkä ikäisenä sä lähdit sotaan," Bonnie kysyi kääntämättä katsettaan.

Marcus laski hetken mielessään.

"Liityin armeijaan 15-vuotiaana, mutta ensimmäistä kertaa lähdin sotaan vasta 16-vuotiaana," hän lopulta sanoi.

Bonnie ei vastannut mitään. Hän kääntyi katsomaan tietä edessään. Siihen aikaan Bonnie oli itse vielä leikkinyt Adrienin kanssa. Hän ei tiennyt mitään tulevasta, saatikka voimistaan, kun taas Marcus oli ollut sodassa.

"Ihailtavaa," Bonnie sanoi hiljaa.

Marcus vilkaisi häntä hymyillen.

"Te olette vieraassa maassa parantamassa koleraisia, vaikka olette niin nuori. Se, jos mikä on ihailtavaa," hän sanoi. "Kuinka vanha edes olette?"

Bonnie ei osannut olla hymyilemättä. Aina joskus hän unohti ikävänsä, ja silloin hän pystyi nauttimaan hetkestä jossa oli. Usein Marcuksen jutustelu sai hänet hetkeksi lakkaamaan huolehtimasta.

"Seuraavana syksynä 17," Bonnie sanoi.

"No, tietenkin," Marcus naurahti. "Nyt minä kuulostan tyhmältä. Olettekin vain vuoden itseäni nuorenpi."

"Et suinkaan," Bonnie hymähti.

He ratsastivat hetken hiljaa.

"Ettekö te ikävöi kotiinne?" Marcus kysyi rikkoen hiljaisuuden.

Bonnie mietti hetken hiljaa. Oikeastaan vastaus oli ilmeinen. Hän ikävöi Ranskaa sydämmellään, aivoillaan ja mielellään joka ilta niin, että sattui. Hän ei vain tiennyt, miten sen saisi sanoiksi.

"Tietenkin mä ikävöin. Mä ikävöin ihan kamalasti mun äitiäni ja mun veljeäni ja mun parasta ystävääni. Ihan joka ilta," Bonnie sanoi ja naurahti kylmästi. "Nyt mä kuulostan tyhmältä."

"Ette suinkaan," Marcus sanoi hymyillen.

Bonnie käännähti katsomaan Marcusta. Pojalla oli myötätuntoinen hymy kasvoillaan. Hän ymmärsi.

● ● ●

Päivän mittaan sumu laskeutui. Aina välillä Rodrick kävi tarkistamassa, että Marcus ja Bonnie olivat kunnossa.

Hän vaikutti jotenkin tavallista rennommalta, jos niin voi sanoa. Hän oli vieläkin matalaääninen murahtelija ja kivikasvo, mutta hän ei enää vilkuillut varuillaan ympärilleen.

Marcuksessa muutos oli selvenpi. Hän tähyili innoissaan maisemia ja huomasi tunnistavansa niitä. Hänen innostuksensa oli suorastaan suloista. Se sai Bonnien hymyilemään, mutta hän pyyhki ajatukset nopeasti mielestään.