Ukkoslapsi, Myrskyn Tytär

Osa 18. Sana vahva kuin kallio

Bonnie ja Jessie olivat talon ullakolla tekemässä nukkumapaikkoja.

"Anteeksi siitä, että nauroin teille kahvipöydässä," Jessie sanoi.

"Ei se mitään," Bonnie sanoi. "Olihan se aika outo ajatus."

"Minä en usko, että olette tuttuja enenpää Marcuksen kanssa," Jessie sanoi. "Mutta äiti uskoo vahvasti, että olette."

Bonnie voihkaisi.

"Näytänkö mä muka rakastuneelta?" hän kysyi ja levitti kätensä.

Jessie katsoi häntä hetken ja sitten sanoi:

"Minä en tiedä aiheesta mitään, mutta näytät. En silti usko, että välittäisit Marcuksesta sen enenpää."

"Mä en usko, että Marcuskaan välittää musta sen enenpää. Hän on ystäväni," Bonnie sanoi.

"Entä sinä?" Jessie kysyi.

"Luulen, että Marcus-"

"Ei, vaan mitä sinä ajattelet?" Jessie sanoi. "Lakkaa puhumasta Marcuksesta. Mitä sinä ajattelet hänestä?"

Bonnie avasi suunsa vastatakseen jotakin, mutta sulki sen, sillä ei ollut varma mitä sanoa.

"Sinä siis rakastat häntä?" Jessie sanoi.

"No en!" Bonnie puuskahti. "Tai siis, mä en vain ole ihan varma, mitä sä sillä tarkoitat."

"Niin. Rakkaus on niin vahva sana, ettei sitä uskalla käyttää," Jessie myönsi. "Tahdotko kuulla neuvoni?"

"Tahdon!" Bonnie sanoi ja katsoi nopeasti Jessietä.

"Kuvittele että seisot jyrkänteen reunalla. Voit lentää, jos hyppäät. Jos putoat, pudotus sattuu, mutta paranet vielä. Hyppäätkö siis, ja otat riskin, jos onnistuessasi voisitkin lentää entistä korkeammalle?" Jessie kysyi.

Bonnie mietti hetken. Maahan mätkähtäminen olisi kivuliasta, mutta ajatella lentämistä vaaleanpunaisten pilvien yllä...

"Mä hyppäisin," Bonnie lopulta vastasi.

Jessie hymyili hänelle vinosti ja sanoi:

"Niin minäkin."

● ● ●

Marcus ja Rodrick olivat olleet pitkään metsästämässä. He kantoivat kotiin metsäpeuran, jota Louise alkoi heti valmistaa lounaaksi.

"Minä niin pidän peurasta," hän sanoi hymyillen. "Marcus, hakisitko nauriita puutarhasta?"

"Selvä on," Marcus sanoi hitaasti. "Minkä kokoisia ne ovat?"

Louise kääntyi ihmeissään katsomaan Marcusta ja sanoi:

"No sellaisia kyynärästä kymmeneen. Oletko aivan hienostunut ja tottunut kaupunkielämään, kun et juureksia tunnista."

"No anteeksi nyt, mutta ei armeijassa mitään nauriita nassutettu," Marcus sanoi. "Kerro nyt vain, äiti."

Louise muodosti käsistään nauriin kokoisen ympyrän ja sanoi:

"Ne ovat sitten hieman punertavia."

"Selvä on!" Marcus sanoi ja lähti puutarhaan.

Rodrick nojasi tiskipöytään ja katsoi, kuinka Louise pilkkoi peuraa. Aina välillä hän jännitti lihaksensa tai henkäisi syvään. Lopulta Louise sai tarpeekseen ja kysyi: