Ukkoslapsi, Myrskyn Tytär

Osa 1. Tumma Hiustupsu

Bella juoksi niin kovaa kuin jaksoi. Hän ei tuntenut sitä metsää ja oli vieläkin kova ukonilma. Paljaita sääriä repivät varvut. Kasvoja verille lyövät oksat. Korvissa kaikuva hengitys oli raskasta ja säröilevää.

Hän oli jotenkin helpottunut, mutta silti peloissaan. Hän kuuli tummapukuisten miesten huudot pidellessään pientä itkevää myttyä rintaansa vasten.

Bella pysähtyi hetkeksi kasatakseen hengitystään ja hahmottaakseen missä oli. Lapsi nyyhkäisi jälleen ja Bella siirsi vilttiä lapsen ohimolta nähdäkseen hänet paremmin. Lapsen iho oli tumma ja hänen hiuksensa mustat ja kiharat. Lapsen silmät olivat kirkkaan ruskeat ja kiiltelivät kyynelistä. Hän näytti kovasti Bellalta itseltään, paitsi että Bellan iho oli vaalea.

"Ei hätää," Bella vakuutteli niin vauvalle kuin itselleenkin. "Pian kaikki on hyvin."

Bella katseli lastaan melkein itkien onnesta ja samalla pelosta. Yhtäkkiä puiden takaa kuului rasahdus.

"Antaudu, Brown! Täällä on poliisi!" joku huusi.

Pimeydestä astui esiin mustapukuinen mies. Hänellä oli päässään kypärä ja hän piteli vasemmassa kädessään soihtua. Soihtu valaisi Bellan veriset ja kyynelistä märät kasvot. Hänen pikimustat, aivan kiharat hiuksensa olivat takussa ja märät.

Bella pinnisti peittääkseen pelon ja vihan. Normaalisti hän ei pelännyt poliiseja, sillä hän pääsi heiltä helposti pakoon. Mutta nyt hän kantoi sylissään pientä, avutonta lasta joka olisi vietävä suojaan.

Poliisin toisessa kädessä oli pistin. Hän painoi keihään pään Bellan kaulalle ja pakotti tytön nostamaan päätään.

"Viimeinkin, neiti Brown," hän sanoi virnistäen. "Viimeinkin jäät kiinni. Mitähän arvoesinettä nytkin pitelet sylissäsi? Kenties kultaista pikaria tai valtavaa rubiinia?"

"Se ei kuulu sulle, Alan Dawson," Bella huohotti itkuisena. "Mutta sen voin sanoa, että se on suurin aarre, mitä mä olen koskaan pidellyt."

Poliisin, jonka nimi oli ilmeisesti Alan Dawson, silmät välähtivät voitonriemuisina.

"Anna se," hän käski ja yritti pistimellään vieräyttää kangasmytyn polvillen valahtaneen Bellan sylistä.

Bella nosti mytyn äkkiä samaan asentoon missä se oli ollut, jolloin se puhkesi itkemään.

Alan Dawson hätkähti kovasti ja riuhtaisi mytyn syliinsä tarkastellakseen sitä paremmin. Kun hän huomasi sen tosiaan olevan ihmislapsi, hän vaihtoi lapsen asentoa sylissään luonnollisemmaksi ja hänen silmissään välähti huolehtivainen katse, mutta se kesti vain sekunnin murto-osan.

Bella epäili jälkeenpäin miehen huolehtimisvietin käynnistyneen hetkeksi vain geenejen takia. Tuhansia vuosia sitten, kun kukaan ei osannut vielä olla häijy, hän olisikin ehkä auttanut Bellaa, mutta minkäs teet kun mies on ollut koko elämänsä vailla tunteita.

Bella vetäisi lapsensa takaisin ja painoi sen kehoaan vasten, ettei mies ottaisi sitä enää.

"Irti!" Bella kiljahti kuin villikissa.

Alan Dawson osoitti Bellaa taas pistimellään. Silloin muutkin poliisit löysivät heidät ja Bella oli piiritetty.

"Onko se sinun?" Alan Dawson kysyi painaen keihästään Bellan kaulaan.

Bella sai juuri ja juuri nyökättyä.

"Ja ihan vaan tiedoksenne: tätä lasta te ette multa vie!" hän sanoi.

Bella tiesi kaikkien poliisien tuijottavan häntä ymmällään arvellen Bellan kutsuvan jotain arvoesinettä lapseksi.

Alan Dawson katsoi Bellaa vihaisena, kuten tavallista. Tällä kertaa siihen oli vain sekoittunut hieman.. myötätuntoa?