Sielujen turvapaikka

P R O L O G I

Sinä aamuna en ollut tunnistaa itseäni peilistä. Seison ainakin viisi minuuttia liikahtamatta paikoillani eteisen kokovartalopeilin edessä ja vain tuijotin itseäni. Kaikki oli niin kuin ennenkin. En ollut kokenut mitään suurta muodonmuutosta, jonka takia en olisi tunnistanut itseäni. Joka ikinen kasvon piirre, hiuskiehkura ja kehonosa olivat minun, tiesin sen. En kuitenkaan tuntenut niitä omikseni tai osannut yhdistää niitä itseeni. Peilikuvani ei vain yksinkertaisesti tuntunut tutulle.

Huokasin turhautuneena ja asettelin vaalean paitani helmaa paremmin farkkujen vyötärön alle. En ollut tyytyväinen. Haroin hiuksiani molemmin käsin ja yritin saada ne pysymään jollain tapaa hyvin. Juuri tänä aamuna, kun olisin toivonut näyttäväni edes siedettävältä, hiukseni olivat kuin hamppua. Olisi pitänyt käyttää sitä hoitoainetta, soimasin itseäni. Vaikka kuinka yritin mikään ei asettunut kunnolla. Ihan kuin ne olisivat ilkkuneet minulle.

Vilkaisin kelloa ja huokaisin uudelleen, vielä raskaammin kuin edellisellä kerralla. Hain vessasta pampulan ja kietaisin hiukseni nopeasti nutturalle. Se sai luvan kelvata. Nappasin laukkuni lattialta, vedin kengät jalkaan ja lähdin ulos.

Osasin pyörämatkan kouluun, vaikka silmät ummessa. Olin kulkenut samaa reittiä viimeiset yksitoista vuotta. Tänään olin kuitenkin lähtenyt kotoa hieman liian myöhään ja jouduin pujottelemaan joukoissa kävelevien ja pyöräilevien alakoululaisten ohi. Jestas sentään ne eivät osanneet pysyä tien oikeassa laidassa.

Lukion parkkipaikka oli kohtalaisen täynnä. Sen siitä saa, kun lähtee liian myöhään, melkein mutisin itsekseni ääneen. Työnsin pyörän telineeseen ja laitoin lukkoon. Sitten sainkin jo kiirehtiä ensimmäistä tuntia kohti.

Se oli ihan tavallinen päivä. Abivuoteni toinen jakso oli alkamassa ja päivä sujui samalla kaavalla kuin minä muuna tahansa jakson ensimmäisenä päivänä koko lukiourani aikana. Silti olin enemmän sekaisin yleensä ja palaset olivat sikin sokin sisälläni.

Aamupäivän tunnit sujuivat niin kuin aina jakson ensimmäisenä päivänä. Opettajat jakelivat kurssisuunnitelmia ja miljoona muuta monistetta. Muistiinpanojen tekoa aloitettiin, mutta suurin osa tunneista meni kuitenkin opettajien kertoessa käytännön asioita. Lopulta oli ruokailun aika ja pääsin vihdoin tapaamaan läheisimpiä kavereitani, joita en ollut nähnyt kunnolla pariin viikkoon koeviikon takia.

Karita ja Olivia istuivat jo pöydässä minun saapuessani ruokalaan. Hain ruokaa ja pujottelin läpi meluavien nuorten varoen kaatamasta vesilasiani kenenkään päälle. En toisaalta tiedä, olisiko ollut kauhean surku, jos jonkun päälle olisin kaatunut vähän vettä.

Huokasin laskiessani tarjottimen pöydälle ja Olivia nyökkäsi minulle tervehdykseksi. Karita selitti taas jotain omaa tarinaansa ja tuskin edes vilkaisi minua. Se oli niin sitä aina. keskityin syömiseen niin hyvin kuin pystyin ja pilkoin jokaisen ruoan palan vielä pienempiin osiin. Silloin Karita viimein katsoi minua ja hänen ilmeensä oli paheksuva. Jatkoin syömistä niin kuin en olisi huomannut mitään.

Katselin ympärilleni ruokalassa ja pöytäseurueeni puhe häipyi taka-alalle, muun melun sekaan. Ääniä ja värejä oli joka puolella. Kaikki oli ylitsevuotavaa ja niin elossa. Kaikki oli niin elossa. Itse tunsin kuolevani. Olin omassa pienessä kuplassani.

Vedin hitaasti henkeä sisään, pidätin hetken ja päästin sen sitten ulos. Hengittelin hitaasti ja mahdollisimman huomaamattomasti. Mikään kohtaus keskellä ruokalaa tuskin olisi kovin nättiä, muistutin itseäni. Yritin pysyä tässä todellisuudessa.

Sitten sen hetken oli pakko olla ohi. Minun oli pakko ajaa kaikki ne tunteet jonnekin pois näkyvistä ja ryhdistäytyä. Veimme astiat palautukseen ja sitten kaikki lähtivät omille tunneilleen. Puikkelehdin väkijoukossa kohti luokkaa, jossa minun olisi tarkoitus viettää seuraava oppitunti.

Onnekseni luokan ovi oli jo auki ja saatoin pujahtaa sinne rauhaan. Valitsin paikkani tarkoin luokan puolesta välistä ikkunan vierestä. Tuntui hyvälle keskittää ajatukset hetkeksi johonkin muuhun. Selasin puhelintani siihen asti, kunnes luokka oli melkein täynnä ja opettajakin oli saapunut paikalle. Melutaso alkoi kuitenkin taas nousta epämiellyttävälle tasolle.

Sitten jokin nykäisi minut nykyhetkeen. Viereisen pulpetin päälle oli laskettu kangaskassi ja pöydän vieressä seisoi tyttö. Hän katsoi minua odottavasti ja sen jälkeen toisti kysymyksen, joka ensimmäisellä kerralla oli kai jäänyt minulta kuulematta. Hän kysyi, voisiko istua viereeni.

Hetkellinen häkellys oli suuri. Sillä hetkellä tajunnut, että luokassa olisi kyllä ollut sen verran paikkoja, ettei tytön olisi ollut pakko istua minun vieressäni.

Hän kuitenkin istui

ja myöhemmin tajusin, että ihan omasta tahdostaan.