Sielujen turvapaikka

23

Tällaista lovey-dovey shittiä, olkaa hyvä.

------

Tuulikin koti alkoi tuntumaan mun toiselta kodilta. Melkein aina kun me hengattiin, mentiin hänen luokseen. Toki me joskus käytiin syömässä ja käveltiin ulkona, mutta kun haluttiin olla sisällä ilmojen kylmetessä, mentiin aina hänen luokseen. Mun kotonani ei saanut koskaan olla rauhassa, koska mun vanhemmat oli aina kotona. Olin myös syvällä kaapissa, jos sen niin halusi ilmaista, enkä ollut kyllä tulossa sieltä hetkeen uloskaan. Olin surkea valhetelemaan, mutta asioiden kertomatta jättäminen sitten taas oli mun alaani. Tuikku ei painostanut mua. Hänellä ei ollut kauheasti kavereita, joille edes kertoa. Me pärjättiin hyvin pienessä kuplassamme, johon kukaan mu ei päässyt käsiksi.

Ei siis ollut ihme, että taas yhtenä perjantai-iltana mä seisoin Tuikun oven takana. Joskus Tuikun vanhemmat oli kotona, eikä niiden läsnäolo oikeastaan haitannut. He tavallaan tiesivät, että me oltiin Tuikun kanssa yhdessä. Hymyilivät tietävästi ja heidän olemassaolonsa oli tavallaan osa sitä suojelevaa kuplaa. Pariskuntaa se ei haitannut ollenkaan. Tällä kertaa he eivät kuitenkaan olleet kotona ja me saatiin kaksistaan koko talo käyttöömme.

Seisoin kasseineni rapulla ja soitin ovikelloa. Tämä hetki oli mun mielestä aina yhtä jännittävä. Ja iloinen. Hymyilin typerästi.

Tuikku avasi oven, hymyili ja käski tulla sisälle. Jätin tavarani johonkin käytävän lattialle ja kaivoin laukustani esiin halvan j. p. chenetin.

"Uuu, oikeen rosee", Tuikku sanoi ja otti pullon vastaan viedäkseen sen kylmään. Oikeasti mun mielestä roseet olivat ihan kamalan makuisia, mutta mitä sitä ei välillä tekisi jonkun toisen vuoksi. Häntä tuskin haittaisi, jos sekoittaisin omat annokseni limsaan. Tuikku nojaili kyynärpäillään tasoon, joka oli olohuoneen ja keittiön välissä.

"Mitä?" kysyin.

"Kai mä saan katsella mun kaunista tyttöystävääni", Tuikku sanoi ja virnisti. Irvistin vastaukseksi. Hän sai mut hulluksi, hulluksi niistä kaikista ihanista asioista ja hyvistä tunteista, jotka mylläsi mun sisälläni. Mielialaa nostatti myös se, että Henristä ei ollut kuulunut mitään, enkä ollut oikeastaan nähnytkään häntä missään. Oli se jätkä elossa kyllä, sellaista ei tarvinnut pelätä.

Menin Tuikun luokse ja halasin tyttöä ihan vain sen takia että pystyin. Tunnustelin kylkiluita ja selkää. Eihän siinä oikeastaan ollut mitään ihmeellistä, mutta mä olin silti ihan ekstaasissa. Tuikku siirsi mun hiuksia selkään ja suuteli mun kaulaani.

"Laitetaanko ruokaa?" Tuikku kysyi hetken kuluttua. Vastasin myöntävästi, mutta meni vielä hetki ennen kuin kumpikaan pystyi päästämään irti.

Ruoankin laittoon meni hetki. Laitettiin täytettyjä pitaleipiä ja tehtiin leivätkin ihan itse. Olin kuin kotonani ja sain kaivella kaappeja ihan itse. Joidenkin mielestä se olisi ollut röyhkeää, mutta Tuikku vain totesi, että häntä ei haitannut. Kaikissa kotibileissäkin hän vain käski kaikkien ottaa itse tarvittavansa. Paljon bileitä, mutta ei oikeita kavereita. Mun olisi tehnyt mieli kysyä asiasta, mutta päätin vain olla hiljaa.

Lopulta me päästiin syömään ja katsottiin sillä aikaa yksi elokuvakin. Meillä oli aika eri maku leffojen ja sarjojen suhteen, mutta oltiin todettu, että molemmat tykkäsivät Studio Ghiblistä ja Disneystä. Niitä me yleensä katsottiin. Animaatioista Tuikun suosikki oli Aarreplaneetta ja itse tykkäsin eniten Liisa ihmemaassa -elokuvasta. Tuikku makoili mun sylissä ja en ollut koskaan kuvitellut, että läheisyys tuntui näin hyvältä ja että ikävöisin painoa mun päälläni, kun toinen nousi pois.

"Ja nyt... paljuilemaan", Tuikku sanoi ja näpäytti etusormellaan mun nenääni.

"Miten mä en oikeasti ole aiemmin tiennyt, että teillä on palju?" kysyin.