Sielujen turvapaikka

E P I L O G I

Mä tulin erittäin tietoiseksi siitä, että me alettiin pitämään toisiamme käsistä tosi paljon. Tuikku piti mua kädestä kiinni, meidän sormet kietoutuneina toisiinsa. Välillä hän puristi hetkellisesti lujempaa ihan kuin ollakseen varma, että mä en ollut kadonnut. Hän piti musta kiinni ja samalla hän piti mut tässä hetkessä. Hän piti mut maan pinnalla ja esti lentämästä pois. Kerrankin musta tuntui, että mä elin tässä todellisuudessa ja kaikki tämä oli totta. Kyllä mä välillä epäilin, koska en luottanut itseeni, mutta Tuikku oli paikalla aina kun tarvitsin ja mä tein samoin.

Tuikku hoki ettei meidän tarvinnut pitää käsistä kiinni. Hän kuitenkin halusi ja sen takia musta tuntui, että tarvitsi, joten me pidettiin toisiamme käsistä. Käveltiin käsi kädessä kaikkialla minne mentiinkin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut useaa paikkaa. Enimmäkseen me piiloteltiin Tuikun kotona ja hänen vanhempansa pitivät meitä lintukodossa turvassa, piilossa pahalta maailmalta. Viimeiset kuukaudet koulussa olivat sujuneet ja kun lukuloma alkoi, me oltiin erottamattomat.

Me opiskeltiin yhdessä samoja aineita ja välillä me opiskeltiin yhdessä omia aineitamme. Riitti, että toinen oli samassa tilassa, vaikka ei puhuttukaan. Välillä taas puhuttiin ja tehtiin muita juttuja niin paljon, että kirjat ja muistiinpanot eivät edes päässeet repusta pois.

Toki oli ongelmallisiakin hetkiä. Välillä Tuikku vetäytyi ja piilotteli, mutta mä olin pikkuhiljaa oppinut, miten toimia. Pari päivää omaa tilaa ja sen jälkeen jos tytöstä ei kuulunut, niin menin soittelemaan ovikelloa. Yleensä jompikumpi hänen vanhemmistaan tuli avaamaan ja oli iloisena vastassa. Tuikun huone oli pimeänä, mutta hän ojensi kättään, jotta voisi vetää mut viereensä sängylle, peiton alle.

Tuikku osasi avata mulle uusia näkökulmia. Usein siihen kuitenkin liittyi jonkinlaista riitelyä. Kyllä, me oltiin riidelty asioista aiemmin, riideltiin joistain nykyään ja varmasti tulevaisuudessakin tultaisiin riitelemään vanhoista sekä uusista asioista. Kiukun, itkun ja uupumuksen jälkeen me kuitenkin aina puhuttiin asiat läpi. Mun mielestä se oli ehkä parempaa kuin mikään. Se oli parempaa, koska niinä hetkinä mä saatoin hieman nähdä Tuikun pään sisälle ja sain ymmärtää hänen maailmaansa hieman paremmin. Me ei oltu täydellisiä, eikä kumpikaan meistä halunnut, että me oltaisiin.

Tällä kertaa kummallakaan ei onneksi ollut paha mieli. Tuikku makasi osittain mun vieressä ja osittain mun päälläni. Toinen käsi oli mun rinnallani ja toinen silitteli hiuksia. Pidin Tuikusta kiinni sieltä, mistä vain pystyin.

Suudelmat oli makeita ja mä rakastin Tuikun tuoksua: pesuainetta ja hänen suosikkihajuvettään. Olisin itse voinut hankkia pullon samaa tuoksua vain sen takia, että voisin muistella Tuikkua yksinäisinä öinä. Se kuulosti hieman hullulta, mutta eikö rakastunut ihminen olekin hullu. Sitä paitsi tässä maailmassa ei varmaan ketään voi kutsua selväjärkiseksi.

Joskus mä nukahdin ainoastaan silloin, kun kuvittelin Tuikun makaamaan viereeni. Mietin hänen kosketustaan ja tasaista hengitystään ihollani, läheisyyttä vieressä ja sitä ettei tarvinnut olla yksin. Monesti Tuikku myös päätyi mun uniini. Ne oli kaikki hyviä unia ja ne jos mitkä tuntuivat todellisilta. Kummallista, kun oikea elämä ei tuntunut todelliselta, mutta unetkin sitä enemmän.

Tuikku hivutti kätensä mun paidan alle ja siityi suutelemaan mun huuliani. Aurinko paistoi sälekaihtimien läpi. Tältä rakastavaisista varmaan tuntui maatessaan nurmella joen penkalla. Salassa, piilossa. Mä niin halusin jäädä siihen hetkeen, Tuikkuun mun iholla. Mä halusin Tuikkua ja sekin oli ihan okei. Kaikki oli ihan okei. Ainakin hetkellisesti.

Musta tuntui, että me, taivaan sineen eksyneet linnut, ei oltu enää yhtä paljon eksyksissä tai ei ainakaan oltu yksin vaan yhdessä hukassa. Sekin tuntui paljon turvallisemmalta. Ylipäätään Tuikun seurassa mulla oli turvallinen olo ja tuntui, että ehkä voisin tulevaisuudessa kertoa itsestäni melkein kaiken. Määränpää oli hukassa, mutta mikä tahansa tie vie meitä eteenpäin.

Me oltiin eksyneitä sieluja, jotka olivat löytäneet toistensa luota turvapaikan.