Sielujen turvapaikka

27

Ensimmäistä kertaa elämässäni mä valehtelin vanhemmilleni, että olin kipeänä ja he uskoivat, koska luulivat, että mä en koskaan valehtele tai jätä mitään kertomatta. Voi kuinka väärässä he olivatkaan. Kultainen ja kiltti tytär valehteli enemmän kuin koskaan aiemmin.

Jotenkin mä olin selvinnyt koulussa keskiviikkoon asti. Olin yrittänyt hukuttaa itseni koulutehtäviin ja panostaa oikein erityisen kovasti, mutta mä en vain kyennyt keskittymään. En kyennyt keskittymään, koska Tuulikki oli vallannut mun ajatukset. Mun mielessä ei liikkunut enää mitään muuta kuin huoli ja ahdistus. Mä en saanut nukuttua kunnolla ja tyttö jopa änkesi mun uniini silloin kun uupumus vei voiton ja kroppa antoi unelle periksi itkemisen jälkeen. Heräsin kuitenkin aina hikisenä ja sydän pamppaillen näkemieni unien, välillä melkein painajaisten, takia. Päivisin pidin itseni hereillä kahvilla ja energiajuomilla. Sekin oli uutta. Mä en yleensä juonut mitään energiajuomia.

Keskiviikkoiltana, kun en ollut nähnyt Tuikkua koulussa enkä kuullut hänestä mitään muutakaan, mä päätin luovuttaa. En enää jaksanut ja aloin valittamaan huonoa oloa vanhemmilleni. He uskoivat ja nyt vietin jo toista päivää kotona. En ollut edes yrittänyt opetella koulussa käytyjä juttuja itse, koska se tuntui ihan turhalle. Huoli Tuikusta vain kasvoi ja kaikki muu tuntui sen rinnalla merkityksettömälle. Musta tuntui, että mä en voinut puhua tästä kellekään. Tietysti vanhempani ja kaverini tiesivät mun viettävän aikaa Tuikun kanssa, mutta eivät he tienneet sen enempää, eivät tienneet meidän suhteemme oikeaa laitaa ja kaikkia niitä syitä, miksi olin niin peloissani ja huolissani.

Makasin kyljelläni peiton alla ja olin vetänyt verhot ikkunan eteen. En jaksanut tuijotella ulkona paistavaa aurinkoa ja muuten nättiä säätä, joka siellä vallitsi. Noukin puhelimen pöydältä sängyn vierestä. Otin esiin meidän keskustelumme, selasin melkein alkuun ja aloin lukemaan taas uudelleen meidän viestejämme. Hetkellisesti pystyin tuudittautumaan siihen hyvään ja lämpöiseen tunteeseen, joka niistä iloisista keskusteluista syntyi. Mietin meidän tapaamisia ja toivoin, että Tuikku olisi ollut siinä mun vieressä, suudellut ja sanonut, että kaikki oli hyvin.

Kuitenkin kun pääsin Tuikun viimeisimpiin viesteihin ja mun omiini viesteihin, joita se ei ollut katsonut, kyyneleet kihosivat taas mun silmiini. Naama oli jo valmiiksi turvoksissa kaikesta siitä itkemisestä ja mua todella väsytti. Mä toivoin, että Tuikku olisi edes katsonut mun viestit, että tietäisin hänen olevan edes jollain tasolla okei. Ajatuskin jostain pahasta sai mut itkemään vielä kovempaa ja haukkomaan henkeä. Kääriydyin vielä pienemmälle kerälle peiton alla.

Mulla ei ollut mitään hajua mitä oli tapahtunut. Meillä oli mennyt mahdottoman hyvin ja Tuikkukin oli vaikuttanut ihan onnelliselta. Olin surullinen, pettynyt ja todella hämmentynyt. Ihan kuin matto olisi vedetty mun altani. Tuikku vain päätti yhtäkkiä kadota kuin savuna ilmaan. 

Tiesin, että syy tähän en ollut minä. Hänellä oli meneillään jotain ihan muuta ja mä en päässyt käsiksi siihen mitä se oli. Olisin tahtonut auttaa, mutta en tiennyt, mikä oli ongelma. Pyörittelin ketjussa riippuvaa medaljonkia sormissani. Kirjoitin Tuikulle taas yhden viestin, jossa anelin häntä vastaamaan mulle. Lähetin sen ja mietin, saisinko siihenkään vastausta. En osannut kuvitellakaan, mitä kävisi jos hän ei vastaisi. Jestas tuntui vaikealta ajatella edes seuraavaa päivää, tämäkin oli vasta puolessa.

Laitoin puhelimen pöydälle, suljin silmäni ja halusin vain nukkua, ja herätä silloin kun kaikki olisi taas hyvin.