Sielujen turvapaikka

26

Kaikki oli ihan tavanomaisen normaalia ja se pelotti mua.

Tuijotin ruokalassa tarjotintani ja vain sörkin ruskeaa mössöä lautasellani. Se muistutti mua niin monista samanlaisista tavallisista päivistä, joiden läpi olin kahlannut. Se muistutti pahoista aamuista, joihin heräsin katkonaisesti nukuttujen öiden jälkeen, hetkistä, joina tuntui siltä, että koko kroppa antaa periksi, vain koska oli unohtanut juoda vettä, ja tunneista, jolloin olin unohtanut jotain tärkeää ja soimasin itseäni siitä loputtomiin. Tällä kertaa mitään noista ei kuitenkaan ollut tapahtunut: Olin nukkunut yöni hyvin, olin muistanut juoda vettä ja olin ollut koululla ihan ajoissa, enkä ollut unohtanut mitään. Kaiken olisi pitänyt olla hyvin mutta silti koko juttu tuntui yhdeltä helvetiltä, ja mun olisi tehnyt mieli piiloutua siivouskomeroon tai lukittautua vessaan itkemään. Olin päätynyt mun pastellinvärisistä pilvilinnoistani mutakuopan pohjalle ja tällä kertaa oikeasti tiesin syynkin siihen.

"Se oli kyl mukava, mutta mä en ole edelleenkään varma, tykkäänkö siitä. Se ei vain ole mun tyyppiäni", Karita sanoi. Hän istui pyöreässä pöydässä mun oikealla puolellani ja Olivia istui vasemmalla.

"No mut jos teillä oli tosiaan mukavaa niin eikö sitten kannattais yrittää?" Olivia kysyi. Katsoin kahta ystävääni, mutta en millään pystynyt keskittymään johonkin random jätkään, jota en ollut varmaan edes koskaan nähnyt. En jaksanut keskittyä Karitaan ja hänen hupsuihin ongelmiinsa siitä, että pojalla ei ollut oikean värisiä hiuksia tai tarpeeksi lihaksikasta kroppaa.

"No niin kai", Karita huokasi.

"Eihän se 'tyyppi' ole kaikki kaikessa. Voi se silti olla hyvännäköinen ja voisit sä silti ihastua siihen, jos antaisit mahdollisuuden. Jos sen luonteessa ei ole mitään vikaa, niin anna mennä", tokaisin, koska olin niin kyllästynyt kuuntelemaan tuota jankkausta, jota oli jatkunut jo viimeiset kaksikymmentä minuuttia. Tytöt katsoivat mua sen näköisenä kuin olisin sanonut jotain aivan kummallista.

"Niin kai", Karita sanoi uudelleen ja kohautti olkiaan. Sen jälkeen palasin ruokamöykyn sörkkimiseen ja itkun pidättelyyn. Tämä todisti vielä enemmän, että kaikki tuntui niin tavanomaisen normaalilta. Mä olin jumissa mun ystävieni kanssa ja tunsin olevan jotenkin taas porukan outomus. Ihan kuin Tuulikkia ei olisi olemassa, ajatus välähti mun mielessä ja ahdisti ihan helvetisti. Näpräsin medaljonkia paidan kankaan läpi ja mietin, että ainoat todisteet Tuikusta oikeastaan olivat ainoastaan koru mun kaulassa ja mun omat muistot, joihin en aivan uskaltanut luottaa. Jalka pöydän alla ei pysynyt paikallaan ja hengittäminen tuntui vaikealle, ihan kuin en olisi saanut tarpeeksi happea. Tiesin olevani turhan neuroottinen, mutta en päässyt tunteista eroon.

"Mä vien jo. Mun pitää ehtiä käymään vessassa", ilmoitin, nappasin tavarani ja postuin paikalta. Vein äkkiä astiat palatukseen ja sitten sain juosta läpi puoli koulu, että edes löysin vapaan vessan.

Laitoin oven lukkoon, tiputin tavarat lattialle ja romahdin istumaan vessanpöntön kannen päälle. Nostin jalat rintaa vasten ja painoin kasvot vasten polvia ihan kuin asento olisi jotenkin auttanut mua pysymään kasassa. Puristin silmäni kiinni ja kyyneleet pyrkivät väkisin esiin, eikä mulla ollut voimia estää niitä tulemasta.

Yritin pitää vollottamisen äänet mahdollisimman vähissä, ettei ne kuuluisi ulkopuolelle. En todellakaan olisi kestänyt jos joku olisi alkanut koputtelemaan oven takana ja kysellyt mun vointiani. Mulla ei ollut mitään sanottavaa muille, kun en osannut sanoa mitään itsellenikään. En meinannut saada happea ja musta tuntui, että olisin voinut vaikka kuolla siihen. Ehkä yksi julmimmista asioista, joita saatoin kuvitella: tukehtua pieneen vessaan, jonka pinta-ala oli juuri ja juuri metri kertaa kaksi. Meinasin jopa nauraa ajatukselle, mutta sitten muistin, miksi olin vessassa ja itku alkoi uudelleen. En enää edes osannut eritellä niitä tunteita. Kaikki oli vain pistävää pahaa oloa mun sisälläni.

Vedin Tuikulta saamani medaljongin paidan alta ja puristin sitä sormissani. Sillä hetkellä se oli ainoa asia, joka muistutti mua hyvistä hetkistä. Mun muistot ei olleet tarpeeksi vakaita, että olisin uskonut niitä, mietin uudelleen. Että olisin uskonut, että tästä pääsee vielä joskus ylöskin.

Samaan aikaan Tuikun ajatteleminen paransi mun oloani, mutta myös jollain tasolla pahensi. Päästin irti korusta ja vedin rullasta vessapaperia, jotta voisin niistää. Vittu, räkää oli jo poskellakin kaikesta siitä vollottamisesta.

Kaivoin puhelimen esiin ja tuijotin viestejä, jotka Tuikku oli laittanut yön aikana. Ne olivat syy mun olotilaan. Olin aika imarreltu siitä, mitä hän oli kirjoittanut ja pystyin kyllä sanomaan Tuikusta samaa asioiden suhteen. Tuntui taivaalliselta ihmeeltä, että me oltiin yhdessä ja hänestä oli tullut mulle maailman tärkein lyhyessä ajassa ja mun oli enää vaikea kuvitella elämää ilman häntä.

Ne viestit sai silti kummalliset fiilikset kaivertelemaan mun sisälläni ja mua huolestutti ja pelotti. Se sävy, ne asiat mitä hän oli kirjoittanut. Olin aamulla viestit luettuani laittanut hänelle viestejä, mutta hän ei ollut edes lukenut niitä. Rationaalinen osa musta keksi järkeviä syitä siihen. Olin laittanut viestit vaivaiset viisi tuntia sitten. Ehkä hän oli jäänyt kotiin nukkumaan, koska ei ollut nukkunut yöllä. Ehkä akku oli loppu. Ehkä hänellä oli yksinkertaisesti kamala kiire. Se ei kuitenkaan auttanut. Ne viestit vaivasivat mua ja mä toivoin, että Tuikku vastaisi mulle jotain pian, jotta mä tietäisin ylireagoivani. Nyt mä kuitenkin olin vain omien tunteideni armoilla.

Niistin nenäni, pesin kasvoni kylmällä vedellä ja välttelin peiliin katsomista. Olin edes siitä iloinen, ettei mulla ollut mitään meikkiä. Muuten sen sotkun siivoamiseen olisi mennyt kauemmin. Naama oli tuskaisen hidasta kuivata siihen muutenkin surkeaan käsipyyherullaan ja ohut vessapaperi hajosi heti käsiin.

Lopulta poistuin vessasta ja menin reilusti myöhässä tunnille, mutta enpähän ainakaan saisi poissaoloa. Kukaan ei tuijottanut, kun istuin nuutuneena paikalleni.