Sielujen turvapaikka

12

"En mä ole ihan varma tästä", huokaisin ja mietin itsekseni, mitäköhän vanhempani sanoisivat, jos näkisivät minut noin seksikäs vaatekappale päälläni.

"Se näytti niin hyvältä sun päällä ja se on vielä alennuksessakin", Tuulikki sanoi seisten vieressäni. Vaatekaupan myyjä seisoi toisella puolella liikettä valmiina juoksemaan apuun, vaikka olimme jo ilmoittaneet aiemmin, ettemme tarvinneet toisen mielipidettä. Hieroin pitsikangasta sormieni välissä. Vaatekappale oli tosi nätti ja minua todella houkutti ostaa se, mutta en siltikään ollut varma olisiko ostos kannattava. Missä edes käyttäisin sitä bileiden lisäksi? Ei minua monestikaan edes kutsuttu.

"No mä sovitan", sanoin ja lähdin vaatteen kanssa kohti sovituskoppeja ja myyjä seurasi minua katseellaan.

Heitin sovituskopissa takin ja paidan pois ja vedin topin päälleni. Tällä kertaa se oli oikeaa kokoa, mutta se tuntui silti oudolta. En vain ollut tottunut kulkemaan vatsa paljaana. Pyörin peilin edessä ja katselin itseäni. Ehkä se ei olisi niin kamala ostos, mietin. Oli niin ahdistavaa, kun ei osannut päättää. Riisuin topin, laitoin sen henkarille ja vedin vaatteet päälleni.

Tuikku seisoi odottamassa, kun astuin kopista ulos.

"No oliko hyvä?" tyttö kysyi silmäillen minua päästä varpaisiin. Sitten hän hymyili pienesti. Ele ei saanut oloani epämukavaksi vaan päinvastoin se tuntui imartelevalle.

"Joo, kai mä nyt sitten otan tän", sanoin.

"Jees, hienoa", hän vastasi ja hymyili nyt leveämmin. Lähdin kassalle ja nappasin siinä samalla mukaani tavallisen t-paidan. Jos vanhempani kysyivät ostoksista, voisin esitellä sen heille. Ojensin ylipirteälle myyjälle rahat tärisevin käsin. Kyse oli vain yhdestä vaatekappaleesta, mutta se sai oloni jännittyneeksi. Se oli liian seksikäs ja paljastava minun omistettavakseni saatikka sitten käytettäväksi.

"Mennäänkö nyt jonnekin kahville?" Tuulikki kysyi meidän astuessa ulos liikkeestä. Kuljimme käsikynkässä kadulla ja minun oli pakko vilkaista hänen ilmettään. Se oli tavallinen ja rento, iloinen ehkä. Ravistin oudot ajatukset mielestäni ja me jatkoimme matkaa kohti kahvilaa.

Tilattiin kassalla, saatiin juomat aika nopeasti ja sitten mentiin kahvilan nurkkaan istumaan.

"Eli tuut ensin mun luo, laittaudutaan ja sitten mennään niihin bileisiin. Mun vanhempia ei haittaa vaikka tultais myöhään takaisin ja sun vanhemmat luulee, että sä olet vain yökylässä", Tuulikki selosti. Join suullisen jääkahvistani nyökytellen.

"Otat mustat farkut mukaan ja saat sit lainata mun nahkatakkia. Sulla ei varmaan kauheesti ole meikkejä?"

"Eipä oikeastaan", vastasin. Mulla oli perusvälineet: ripsiväri, peitevoide, puuteri ja huulipuna, mutta ei niillä sen ihmeempiä meikkejä taiteiltu. Tuulikki oli varmasti huomannut osaamattomuuteni meikkien suhteen, koska olin käyttänyt meikkiä viimeksi hänen juhlissaan, eikä sitä silloinkaan ollut paljoa.

"Mä voin meikata sut, jos tahdot", Tuikku ehdotti ja ajatus miellytti mua.

"Sopii!" Kukaan ei koskaan yleensä ehdottanut, että voisi meikata mut, enkä sitten sitä koskaan uskaltanut itse pyytääkään. Odotin bileitä vähän innokkaammin kuin aiemmin.

"Hei", ääni keskeytti meidän juttelun ja Tuulikki sulki suunsa tiukasti. Katsoin, kun tyttö käänsi katseensa pöytään ja sitten vasta siirsin oman katseeni henkilöön, joka keskeytti meidän kahvihetken.

Henri.

"Moi", sanoin mahdollisimman iloisesti ja hymyilin.

"Ei olla nähty tai juteltu hetkeen", Henri huomautti heti ensitöikseen.

"Niin, eipä oikeestaan olla", sanoin. Mitä tuohon vastaisi? Olisiko pitänyt valehdella, että olen kiireinen? Tai oikeastaan olen ollutkin kiireinen.

Vilkaisin Tuulikkia. Tyttö piirteli kuvioita sormellaan huurtuneen kahvilasin pintaan. Hän ei oikein tuntunut pitävän Henristä. Henrillä oli aika vahva persoona samoin kuin Karitalla, ja mä jäin hiljaisempana ihmisenä helposti niiden mielipiteiden jyräämäksi, kun en uskaltanut laittaa vastaan. Tuikku oli jossain siinä heidän ja mun välillä: hänellä oli vahva persoona, mutta hän tuntui pitävän sen kurissa ja antavan ainakin mulle tilaa.

"Mitä sulle kuuluu?" Henri kysyi ja istahti noutokahvinsa kanssa meidän pöytään. Poika vilkaisi arvioivasti Tuikkua, joka oli vetäytynyt omaan kuoreensa.

"Ihan hyvää", vastasin sen kummemmin miettimättä, "Mitä sulle?"

"Joo, kans ihan hyvää. Tosi kiire koulun kanssa", Henri selitti. Hymisin vastaukseksi tietämättä, miten jatkaa keskustelua enää. Se oli erittäin kiusallista.

"Nähdään taas joku kerta. Mun pitää nyt mennä", hän hymyili ja sipaisi hiuskiehkuran mun korvan taakse. Hän nousi ja lähti. Käännyin takaisin Tuikun puoleen. Tämä veti henkeä syvään ja pyöräytteli silmiään.

"Niin ne bileet..." virittelin keskustelua takaisin ja, onneksi, Tuikku vain antoi häntä närkästyttäneen asian olla.