Sielujen turvapaikka

16

Mua hermostutti. Eikä mitenkään vähän vaan todella paljon. Mun kädet hikosi ja mua oksetti. En ollut ehtinyt nähdä Henriä hetkeen ja nyt kun mä viimein olin näkemässä häntä, mua jännitti vaan jotenkin niin paljon. Se oli vain Henri. Tuttu, turvallinen ja luotettava Henri, mutta mua kauhistutti silti. Me oltiin viestitelty, mutta ei oltu ehditty näkemään hetkeen.

Ojensin tasarahan myyjälle ja sen jälkeen siirryin linjaston päähän odottamaan, että tilaukseni olisi valmis. Olin viimeksi ollut siinä samaisessa kahvilassa Tuikun kanssa kun oltiin ostoksilla:  Henri oli ilmestynyt paikalle ja Tuikku oli mennyt vaikeaksi. Sain tilaukseni ja etsin jostain nurkasta meille sopivan paikan.

Odotin viitisen minuuttia. Henri ilmestyi paikalle kahvinsa kanssa ja istui mun viereeni. Paikalta näki hyvin muualle kahvilaan.

"Jos olisit malttanut odottaa, että mä tulen, olisin maksanut sun tilauksen", Henri kommentoi hymyillen leveästi. Kohautin olkiani ja hymyilin. Tuttu ja turvallinen. Mä jännitin ihan turhaan.

"Miten sun koeviikko on sujunut?" hän kysyi ja riisui takkinsa. Maistoin jääteetäni ennen kuin aloin puhumaan.

"No ihan okei. Sitä samaa mitä tavallisesti. Aika vähän kokeita, joihin pitäis kauheesti lukea. Tää jakso meni kyllä jotenkin tosi nopeasti", selitin.

"Mulla aika sama."

Sitten me keskusteliin vaan ihan tavallisista jutuista. Kuulumisia, koeviikko, seuraava jakso, sen jälkeen alkava lukuloma ja yo-kirjoitukset. Rehellisesti sanottuna mä en ollut edes ajatellut vielä kirjoituksia, mutta sitä mä en viitsinyt Henrille myöntää. Hän oli niin kunnollinen ja varmaan aloittaisi lukemaan jo jouluna. Ei sillä, että mä en olisi ollut kunnollinen. Mä olin, mutta jotkut vaan oli vielä kunnollisempia kuin minä. Opiskelu tuntui väsyttävältä, mutta mulle tuli huono omatunto, jos en hoitanut sitä kunnialla.

"Kuunteletko sä?" Henri kysyi virnuillen. Hän oli varmaan selittänyt lukusuunnitelmastaan tai jotain.

"Joo", mä vastasin, mutta poika ei tuntunut ihan uskovan sitä. Silti hän ei ottanut sitä pahalla vaan jatkoi selittämistään hymyillen. Hän siirsi hieman jalkaansa niin, että meidän polvet kosketti toisiaan. Tällä kertaa mä yritin kuunnella paremmin.

Parin tunnin kuluttua me viimein päätettiin, että oli hyvä aika lähteä kotiin. Ulkona Henri otti mua kädestä ja me käveltiin hitaasti kohti pyöräparkkia, jonne olin jättänyt pyöräni. Mä vilkaisin Henriä ja pojan ilme loisti. Käsi tuntui lämpimälle mun omassa. Se oli iso ja turvallinen.

Ne sanat pyöri mun päässä koko ajan. Henri oli tuttu ja turvallinen.

Tuttu ja turvallinen.

Henri oli täydellinen.

Miksi musta tuntui, että jotain ehkä uupui?

Mua jännitti tavata hänet. Perhosia vatsassa, mutta mä vaan-

Koko ajatusketju keskeytyi. Henri veti mut itseään vasten ja nosti mun leukaa. Hän hymyili. Mä hymyilin, ehkä vähän hämmentyneenä, mutta hymyilimpähän kumminkin. Kului pari sekuntia, jonka aikana Henrin katse kävi mun silmien ja huulien välillä. Sitten se vain tapahtui.

Henri painoi huulensa mun omia vasten. Mä suljin silmäni. Mua suudeltiin. Jotenkin sillä hetkellä kaikki tuntui kestävän ikuisuuden. Henri liikutti huuliaan hieman ja mä, todella haparoiden tietämättä mitä mun oikeasti olisi pitänyt tehdä, liikutin omiani. Olisiko mun pitänyt tehdä käsilläni jotain? Miksei tätä opetettu missään? Elokuvissa se sujui aina niin hienosti.

Me vetäydyttiin irti toisistamme. Henri hymyili ja piti musta kiinni vielä hetken. Lopulta hän suukotti nopeasti vielä mun otsaani, sanoi heipat ja lähti kävelemään. Sitten mä vain etsin pyöräni muiden joukosta ja lähdin polkemaan kotiin.

Mitä tuohon nyt olisi pitänyt sanoa?

Hän vei mun ensisuudelman. Se ajatus jäi pyörimään kehää mun päässä.