Sielujen turvapaikka

6

Nyt mä saatoin ihan vapaasti tuijottaa parin metrin päässä olevaa Tuulikkia, koska koko muukin luokka tuijotti. Meidän psykologian esitelmän pitäminen sujui hyvin. Mä vaihdoin taas diaa ja Tuulikki jatkoi selittämistä. Hänen huulillaan oli pieni hymy ja välillä hän vilkaisi taulua, jolle PowerPoint esitys oli heijastettu. Hän tuntui olevan luonnostaan hyvä puhuja, vaikka vaikutti siltä, että hän ei koskaan puhunut kellekään. Elekieli oli vähän jännittynyt, mutta sanat kuitenkin olivat valmiina ja kuulostivat hyviltä.

Sitten Tuulikki nosti paitansa hihoja ja mä pystyin näkemään arvet hänen käsivarren puolessavälissä sisäpuolella. Kaikki kääntyi päälaelleen. Ne oli todella haaleita ja ohuita, mutta jotenkin ne sai mun maailman romahtamaan. Jotenkin kaikki vain katosi, enkä mä voinut enää keskittyä mihinkään muuhun. Entä jos ne olivat jonkin eläimen aiheuttamia? Eivät olleet, koska eivät eläimet aiheuttaneet noin montaa naarmua noin suorina ja siististi rivissä.

Käänsin päätäni ja annoin katseeni lipua luokassa olijoista. Kaikki opiskelijat katsoivat esitystämme passiivisin ilmein ja opettaja kirjoitti välillä jotain muistiin. Tuijotin taas Tuulikin kättä, sitten Tuulikin kasvoja. Hän katsoi mua odottavasti ja mun oli pakko yrittää keskittyä vallitsevaan hetkeen.

Vaihdoin diaa ja aloin puhumaan ääni karheana, pala kurkussa.

Tunnin loputtua mä kävelin käytävällä Tuulikin perässä. Oikein tietämättä, mitä tehdä mä tartuin Tuikkua vasemman käden ranteesta ja pakotin tytön pysähtymään.

"Voi Tuikku", mä sanoin juuri ja juuri kuuluvalla äänellä ja käänsin rannetta niin, että arvet näkyivät. Tuulikki katsoi hetken kättään ja sitten mua. Ilmeet vaihtelivat hänen kasvoilla: hämmennyksestä suruun ja sitten sen kasvoille muodostui loukkaantunut ilme. Hän veti kätensä mun otteestaan, kääntyi ja lähti pois.

Seisoin hetken paikoillani. Miten idiootti mä olinkaan? Miten meni näin omasta mielestä? Ei asioita hoidettu näin, eikä tällaisessa paikassa. Suljin silmäni hetkeksi, avasin ne ja suuntasin seuraavan tunnin luokkaan.

Koko oppitunnin ajan mä olin tyyni. Istuin hiljaa, apaattisesti, paikallani tuijottaen eteenpäin.

Koko kotimatkan ajan mä olin tyyni. Ajoin pyörällä kotiin.

Kotona sisälle päästyäni pystyin toteamaan, että olin yksin. Lukittauduin vielä varmuuden vuoksi vessaan ja sitten mä saatoin romahtaa. Kyyneleet lähti valtoimenaan valumaan pitkin poskia, sydän hakkasi ja hengitys kävi vaikeammaksi, epäsäännöllisiksi isoiksi henkäyksiksi. Se kaikki sattui niin kovasti.

Ei se voinut olla totta. Ei se saanut olla totta. Niin se vain kuitenkin oli totta. Mä vedin jalat rintaani vasten ja painoin pääni polviin. Itkin ääneen. Huusin, koska se kaikki sattui niin paljon ja mä tiesin, että mistään tästä ei ollut mitään hyötyä. Sitä tapahtui joka päivä kaikkialla, eikä mun itkustani tai pahoinvoinnistani ollut mitään hyötyä.

Tämä ei ollut sääliä. Se oli silkkaa kipua toisen puolesta, koska oli niin väärin, että jollakin täytyi olla niin paha olo, että täytyi satuttaa itseään. Mä en saanut Tuulikin arpia pois mielestäni, enkä sitä katsetta, joka hänen kasvoillaan oli ollut ennen kuin hän oli riuhtaissut kätensä mun otteestani.

Taas vaihteeksi elämältä katosi pohja, eikä mikään enää tuntunut todelliselta.