Sielujen turvapaikka

3

Tuulikki seisoi yksin koulun käytävällä selaten puhelintaan. Mä pysähdyin ja katsoin kellosta ajan. Loin silmäyksen siihen suuntaan, minne mun olisi pitänyt mennä, mutta päätinkin palata takaisin.

Mä en nähnyt Tuulikkia useinkaan kenenkään muun kanssa. Suurimman osan ajasta se tuntui viettävän yksin. Välillä mä mietin, oliko hällä kavereita laisinkaan. Mun oli jo aiemmin tehnyt mieli jäädä juttelemaan hänen kanssaan käytävälle, mutta en ollut uskaltanut. Musta tuntui, että Karita ja Olli eivät katsoisi Tuulikkia hyvällä. Tuulikki oli hieman ulkopuolinen, mutta miten hänellä voisi olla kavereita, jos kukaan ei ollut hänen kanssaan tekemisissä.

Aiheeseen liittyviä ajatuksia olisi riittänyt vielä vaikka millä mitalla, mutta mulla ei ollut aikaa keskittyä niihin en enempää. Seisoin kiusaantuneena Tuulikin vieressä. Hänellä meni hetki huomata mun läsnäoloni. Kuitenkin niin käydessä hänen kasvonsa syttyivät ja puhelimen hän tiputti kassiinsa antaen minulle kaiken huomionsa.

Ja niin me keskusteltiin ensimmäistä kertaa oppitunnin ulkopuolella. Mä esitin kysymyksiä kursseista ja tunneista ja hän esitti samanlaisia kysymyksiä mulle. Se oli helppoa ja kevyttä. Meidän keskustelu oli jotain todella yksinkertaista, mutta mä olin siihen tyytyväinen ja olin jopa aika ylpeä itsestäni.

Tuulikki myös hymyili koko ajan. Siniset silmät loistivat kuin tuikut ja mä ajauduin miettimään, miltä ne saattaisivat näyttää luonnon valossa.

Kello kävi ja mun oli aika lähteä omalle tunnilleni. Kohtaus oli ihan kuin Tuhkimosta, mutta lasisen kengän sijasta mä jätinkin jälkeeni yhteystietoni ja niiden avulla Tuulikin olisi varmasti helpompi löytää mut kuin yhden tohvelin avulla.

Tuulikki oli todella iloinen mun jutellessani hänelle ja musta tuntui yhä vahvemmin siltä, että hänellä ei tainnut montaa kaveria olla. Ehkä musta olisi sille kaveriksi ja samalla mäkin saisin lisää kavereita.