Sielujen turvapaikka

2

Mä tuijotin ulos ikkunasta ja odotin oppitunnin alkua. Oli mukava olla luokassa ajoissa, koska silloin ei tarvinnut varoa muita ja muiden tavaroita. Se oli yksinkertaisesti helpompaa. Sama juttu päti kouluun tulossa. Lähdin tarpeeksi aikaisin kotoa, jotta voisin välttää ruuhkan ja muiden kohtaamisen koulun parkkipaikalla.

Tyttö laski kangaskassinsa viereiselle pulpetille ja istui sen jälkeen tuolille. Hän teki aina niin ja mä olin vain sattunut pistämään tuon rutiinin merkille. Ensin kassi pulpetille, sitten tuolille istuminen ja sitten kouluvälineiden ottaminen esiin kassista. Tyttö otti esiin psykologian kirjan, penaalin ja vihon niin kuin olin ennustanutkin.

Tytöllä oli ihan nimikin. Mä olin nähnyt hänet joskus aiemminkin koulun käytävillä. Me ei oltu tuttuja, me ei oltu koskaan edes juteltu. Nyt hän kumminkin istui mun vieressäni. Nimi oli käynyt ilmi, kun opettaja oli pitänyt nimenhuutoa ensimmäisen tunnin alussa. Se oli Tuulikki.

Tuulikki käänteli oppikirjan sivuja ja sitten etsi vihostaan jonkun kohdan. Mä en tuijottanut avoimesti. Vilkuilin vain välillä sivusilmällä samoin tavoin kuin olin tehnyt Henrin kanssa elokuvissa.

"Teitkö sä ne tehtävät?" Tuulikki kysyi yllättäen. Mä käänsin päätäni ja katseeni nyt kunnolla tyttöön. Mulla oli kerrankin lupa katsoa häntä. Kellertävät paksut hiukset kehystivät kasvoja, joissa oli vielä reilusti lapsenpyöreyttä. Silmät olivat puhtaan siniset ja ne katsoivat suoraan muhun.

"Joo", vastasin yksitoikkoisesti tietämättä mitä muutakaan sanoa.

"Voisitko sä näyttää mulle sun vastauksia?" tyttö jatkoi rauhallisella äänellä. Hänen katse kävi jossain muualla ja palasi sitten takaisin muhun. Käännyin omien tavaroideni puoleen ja etsin oman vihkoni. Selasin tehtävän esiin ja liu'utin vihon pulpetin pintaa pitkin lähemmäs Tuulikkia, joka siirsi meidän pulpetit yhteen niin, että niiden välissä ollut pieni rako katosi.

Tuulikki luki mun vastauksiani ja mun olo oli paljas. Mä pelkäsin sen arvostelevan mun kirjoituksiani ja käsialaani. Toivoin, että hän olisi lukenut tekstin mahdollisimman nopeasti ja sitten vain antanut olla. Hän kuitenkin käytti rauhassa aikaa tehtävän tutkimiseen.

"Sä oot tosi hyvä", Tuulikki sanoi hymyillen ja liu'utti vihon takaisin mulle. Mutisin hiljaisen kiitoksen ja hymyilin hänelle.

Opettaja saapui luokkaan, mutta mä vilkuilin edelleen mun vieressäni istuvaa tyttöä. Olisin tahtonut nähdä hänen silmänsä uudelleen ja tällä kertaa tutkia niitä tarkemmin.

Ihan kuin opettaja olisi lukenut mun ajatukset. Suurimmaksi osaksi tuntia hän laittoi meidät tekemään keskustelu ja pohdinta tehtäviä yhdessä parin kanssa. Se oli mun onneni, sillä mä saatoin katsella Tuulikin silmiä ja pohtia niiden sinisyyttä.