Olen unelmoinut lentämisestä, mutta en tällä tavalla. Olen unelmoinut siitä niin, että tuuli puhaltaisi kasvoihini ja olisin viimein vapaa. En näin, kun kaikki menee ohi liian nopeasti ja ainoa tunteeni on kauhu. Elämäni ei vilahda silmieni ohitse, enkä näe mitään tiettyä hetkeä mielessäni. Siihen ei ole aikaa. Näen vain vilauksen veljeni kasvoista, jotka katsovat minua kuin olisin luovuttaja.
Kun osun maahan, en aluksi tunne mitään. En edes kuule mitään, vaikka tiedän liikenteen ympärilläni menevän kaaokseen. Tiedän myös, että järjestelmän ansiosta pehmustetut turvakaaret nousevat maan sisästä ympärilleni, jotta kukaan muu ei loukkaannu yhden sekopään takia. Laskin sen varaan, sillä haluan tämän olevan protesti, mutta kukaan muu ei ansaitse kärsiä vuokseni.
Kaikki aistini ovat shokissa, mutta tiedän varmuudella olevani elossa. Paniikki meinaa vääntää sisuskaluni ympäri, sekunnin pakokauhussa pelkään epäonnistuneeni, mutta sitten suloinen pimeys ottaa minut sisäänsä ja vaivuttaa lohduttavaan tyhjyyteen.
Piip. Piip. Tasainen ääni tunkeutuu tajuttomuuden säikeiden välistä ja saa silmäni avautumaan äärimmilleen. Edes sormeni ei liikahda, kun tuijotan valkoista kattoa kauhuissani. Minun kuuluu olla kuollut. Minä kuolin, enkö kuollutkin?
Suuni avautuu, mutta odottamaani kiljaisua ei tule. Sen sijaan kurkkuni pohjalta nousee käheää karjuntaa matalalla äänellä, jonkun toisen äänellä. Käteni nousee kurkulleni, mutta sekään ei ole minun. Minussa kiinni olevat sormet ovat pidemmät kuin omat sormeni ovat, karheammat ja voimakkaammat. Tunnen petollisen sydämeni tykyttävän yhä voimakkaammin, kuin ivaten sitä, että olen yhä elossa.
Nousen istumaan vain saadakseni huomata, että en olekaan sairaalassa niin kuin alun perin luulin. Huone on kokonaan valkoinen ja ympärilläni on laitteita tarkkailemassa elintoimintojani, mutta sairaala tämä ei ole. Huoneessa on yksi ikkuna, joka on kalteroitu sisäpuolelta,mutta ei lainkaan ovea. Näen myös peilin, valkokehyksisen peilin, joka nojaa yksinäisenä seinään. Se on sängyn lisäksi ainoa huonekalu näköpiirissä. Yhtään ihmistä ei näy.
Heitän jalkani sängynreunan yli, hengitys pikkuhiljaa kiihtyen kauhun asettuessa vatsani pohjaan. Nousen ylös, mutta horjahdan havaitessani, etten tunne tätä kehoa. Olen liian pitkä, liian lihaksikas. Hiukseni eivät tule kasvojeni eteen niin kuin ennen eivätkä kutita kaulaani. Rinnat eivät häiritse noustessani. En edes tunne niitä. Kun vilkaisen alas, en näe mitään tuttua. Farkut peittävät entistä ohuempia jalkojani, t-paita verhoaa litteän rintani, paljaissa käsissäni näkyy selkeitä lihaksia.
Käännän katseeni eteenpäin mitään näkemättömin silmin, ja alan ottaa hitaita askelia peiliä kohti. Jokainen askel tuntuu vieraalta, jokainen hetki saa kurkkuni kuristamaan asteen enemmän. Nostan käteni ristiin rinnalle suojatakseni itseäni alitajuisesti aikaisemmin oppimallani tavalla. Se tuntuu niin erilaiselta, että käteni nytkähtävät välittömästi takaisin alas.
Kun katson peiliin, jokainen soluni menee lukkoon. Melkein kaikki minussa on muuttunut, mutta silmieni vihreä väri on sama, hiukseni ovat samaa kastanjanruskean sävyä, kasvojeni muoto muistuttaa etäisesti entisiä. Minun ja veljeni ulkonäöstä oltiin montaa mieltä. Joidenkin mielestä olimme aivan saman näköisiä, joidenkin mielestä meissä ei ollut muuta samaa kuin huumorintaju.
Tuntuu, etten saa enää happea, ja lysähdän maahan peilineteen istumaan. Painan pääni polviin ja yritän pakottaa itseni hengittämäänrauhallisemmin. Sen piti olla minä. Minun piti kadota ikuisesti maailmankartalta, ei päätyä tähän. Ei päätyä veljeni kehoon keskelle laitosta, josta olen kuullut vain tarinoita.
Jokainen on kuullut siitä. Laitoksesta, joka pelastaa rajan tuolle puolen joutuneet siirtämällä heidän sielunsa jonkun toisen kehoon. Monelle se on merkki kehittyvästä yhteiskunnasta, lähestyvästä utopiasta, kun ihminen voidaan pelastaa aivan kuoleman rajalta. Moni ei tule ajatelleeksi, että projektissa pelastaja katoaa. Kuolee. He eivät halua ajatella niin, koska kuplan sisällä kaikki on paremmin.
En ole koskaan kuullut, että kokeen voisi tehdä vastakkaisilla sukupuolilla. Kokeita tehtiin paljon niillä vapaaehtoisilla, jotka eivät halunneet kohdata läheisensä kuolemaa vaan kuolivat mieluummin itse. Se sallittiin. Henki hengestä. Mitä väärää siinä voisi olla? Huonot puolet on helpompi unohtaa ja keskittyä siihen,että on mahdollista pelastaa jonkun henki. Mitä väärää voisi olla siinä, ettäjoku saa elää?
On ihmisiä, jotka kannattavat kokeita, ja on ihmisiä, jotka eivät. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään, koska ymmärrän vaihtojen järjettömyyden. Jotta jonkun voisi pelastaa, pitää toisen kuolla. Itsensä uhrannut tuomitsee sisarensa iäksi kärsimään siitä, että tämä näkee kuolleen siskonsa tai veljensä aina kävellessään peilin ohi tai katsoessaan heijastustaan veden pinnasta. Uhranneet vakuuttavat itselleen olevansa epäitsekkäitä luopuessaan omasta hengestään, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Aina joku jää kärsimään. Kuollut ei tunne enää tuskaa, vaan ne, jotka jäävät jäljelle.
Silti ymmärrän kyllä. Jos hyvä ystäväni olisi lähellä kuoleman rajaa, antaisin mahdollisuuden tullessa henkeni hänen puolestaan harkitsematta sekuntiakaan. Kuten jo totesin, kuollut ei jää kärsimään. Siinä mielessä on itsekästä pelastaa joku toinen vain, jotta itse säästyisi menetykseltä. En silti voi ajatella veljeäni itsekkäänä, koska hän olisi tehnyt puolestani mitä vain.
Degoissa, huippuunsa kehitetyissä laitteissa, joissa on kaikki mitä ihminen saattaa tarvita, on paljon tietoa vaihdoksista. Paljon tietoa, mutta ei yhtäkään todenmukaista sanaa. On haastatteluja pelastetuilta, jotka lahjotaan tai uhkaillaan valehtelemaan. He sanovat, että ovat onnellisia uudesta mahdollisuudesta. Kertovat, että ei, eivät he sure sisartensa puolesta, he vain arvostavat uhrausta koko sydämestään. En usko sitä paskapuhetta hetkeäkään.
Varsinkin nyt tiedän, tunnen, että jokainen heistä on pakotettu sanomaan tietyt sanat, tietyt lauseet. Jokainen alkukirjain ja päätösmerkki on tarkkaan suunniteltu. Jokainen heistä näytteli, jotta yksinkertaiset ihmiset saataisiin uskomaan kehittyneeseen maailmaan ja kulkemaan tyytyväisinä diktaattoreiden talutushihnassa. Minä en aio olla yksi niistä näyttelijöistä, teeskentelijöistä. En aio myydä valhetta mistään maailman hinnasta, en paremman elämän takuusta, en kidutuksen tuloksena. Minun maailmani ei ole teatteriesitys. Kun nyt näen veljeni kasvot katsoessani itseäni peilistä, tunnen sydämeni murskaantuvan pala palalta. Tämä ei ole uuden maailman onnea.
Sisälläni räjähtävä kipu saa suuni avautumaan huutoon. Ääneni on matala, karjunta käheän tuskaista. Pidin aina veljeni äänestä. Se oli pehmeän melodista, aina lohduttavaa. Hän harrasti laulamista ja kitaransoittoa, kirjoitti sanat lauluihinsa, lauloi kuin olisi kiinnittänyt sielunsa jokaiseen kirjaimeen. Pidin siitä, kuinka hänen suunsa muodosti runoja ja päästi ne ulos tavalla, joka sai väreet kulkemaan selkäydintäni pitkin. Vaikka minulla on hänen äänensä, en tiedä, kykenenkö koskaan laulamaan kuin hän.
Suljen silmät, kun raivokkaat kyyneleet pakenevat veljeni silmistä, jotka nyt katsovat minua heijastuksesta kuin vääristynyttä peilikuvaa eivätkä niin kuin siskoa. Puristan kynnet kylkiä vasten ja painan niin lujaa, että vaimea ähkäisy pääsee kurkustani. Haluan raastaa kivun ulos veljeni kehosta, joka on nyt, vastoin tahtoani minun. En arvosta uhrausta, en vähääkään. Minä lensin, koska halusin lentää elämän tuolle puolen, mutta veljeni ei ymmärtänyt tahtoani. Hän kuului siihen ihmisjoukkoon, joka uskoi vahvasti uuden maailman ja uhrautumisen puolesta. Hän oli täydellinen tähän maailmaan, mutta silti pelasti minut – siskonsa, joka ei halunnut mitään muuta kuin lähteä pois. Tämä maailma ei ole minua varten, mutta hän päätti olla hyväksymättä sitä. Sen sijaan että olisi päästänyt irti, hän tarttui kaksin käsin, veti takaisin ja liimasi kiinni.
----------
Hei te ihanat, jotka ootte eksyneet mun tarinaan! Alun perin alotin tän tarinan vuoden 2017 alkupuoliskolla, mutta alotan tän julkasemisen nyt uudestaan vähän muokattuna aivan liian pitkien kirjotustaukojen takia. Arvostaisin ihan älyttömästi kommentteja ja äänestämisiä, kritiikkiäkin saa antaa!
YOU ARE READING
Pelastus
Science FictionMinkälaiset rajat rakkaus tuntee, kun oma keho ei olekaan enää oma? Maailma, jossa vaihtokauppa elämällä on täysin hyväksyttävää, kun ihmishengen voi pelastaa siirtämällä sielun toiseen kehoon. 18-vuotias tyttö pelastuu kuolemalta, mutta hinnalla, j...