Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— o o n a —
Mun ajatukset oli yleensä iloisia. Mä tykkäsin kaikesta, mikä sai mut hyvälle tuulelle ja inhosin kaikkea, mikä ei saanut. Oikeastaan mä vaan välttelin kaikkea, mistä voi tulla paha mieli. Mä en katsonut surullisia elokuvia, mä en kuunnellut surullista musiikkia. Mä en myöskään halunnut tutustua ihmiseen, jonka ympärillä leijailee negatiivinen aura. Mä tykkäsin nauraa. Tai ehkä mä hihitin enimmäkseen.
Joitakin se ärsytti. Tosi paljon.
Sen takia mä en koskaan saanut uusia kavereita, kun mä olin tällainen. Hihittelevä, pastelliin pukeutuva hörhö. Mä katselin elämää vaaleanpunaisten linssien läpi, joskus ihan oikeiden linssien, vaaleanpunaisten aurinkolasien, joissa oli sydämen muotoiset linssit. Muhun ei kukaan osannut samaistua, suomalaiset oli niin kamalan negatiivista kansaa, ei ne ymmärtäneet mun hihitystä. Mä kuitenkin pidin itsestäni, ja mä tiesin ne ihmiset, ketkä piti myös. Ne ihmiset mä pidin lähelläni. Ei se mua haitannut, että niitä oli vaan kaksi.
Kaksi oli aina parempi kuin nolla.
Ja ne kaksi tyyppiä oli parhaimmat ikinä, mä en tarvinnut muita, kun mulla oli ne. Toinen niistä oli mun iskä. Me oltiin aina oltu läheisiä, sellanen tehokaksikko, joita ei voinut pysäyttää mikään. Pakko meidän oli olla, kun me oltiin aina oltu vaan me. Tai ei aina, mutta siitä lähtien, kun mun äidiltä löytyi aivokasvain. Mä olin silloin ihan vauva, kun se sairastui. En mä osannut vielä edes kävellä, kun äiti kuoli.
Olin kuulemma hautajaisissakin vaan hymyillyt, piristänyt iskää, kun se itki.
Iskä on kertonut äidistä paljon. Se pystyi puhumaan siitä, vaikka kyllä mä näin, miten sitä sattui muistella äitiä. Ne oli olleet niin rakastuneita, oli vielä silloinkin, kun ne oli saanut mut. Äitillä oli vaaleanpunainen tukka, vaikka kenelläkään muulla ei siihen aikaan ollut. Ja iskällä oli kuulemma kajaalia, se oli sellanen rokkaripoika, vaikkei iskä mitään soitinta osannut soittaa. Se oli katu-uskottavaa silloin, 80-luvun lopulla. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin ne sai mut, äidillä oli vaaleanpunainen tukka silloinkin.
Äidillä oli ollut kuulemma vaaleanpunainen peruukki, kun sen hiukset lähti syöpähoitojen myötä. Musta se oli jotenkin tosi ihana ajatus, se sai mut pitämään äidistä enemmän, vaikken sitä koskaan ehtinyt tuntea. En mä tiedä, oliko mulla sen takia aina pastellinvärinen tukka, kun äidilläkin oli ollut.
Ehkä mä ajattelen, että sillä tavalla pala äitiä kulkee aina mun mukana.
En mä oikein osannut kaivata äitiä, kun me oltiin aina oltu iskän kanssa vaan kahdestaan. Se harmitti mua välillä, mutta mä en kuitenkaan antanut surulle valtaa. En mä koskaan antanut. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko, niin mä ajattelin. Mä ajattelin niitä auringonpilkahduksia, kun valo osuu märkään asfalttiin, en mä nähnyt kuralätäkköä sen vieressä. En mä nähnyt synkkyyttä oikein missään, ja kyllä mä sateestakin tavallaan tykkäsin.
