Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— e v e —
Jos mä jossain olin erityisen hyvä, niin teeskentelemisessä. Se ei ollut asia, mistä mä olisin kamalan ylpeä, mutta se oli totta. Mä olin tottunut teeskentelemään ja valehtelemaan niin pitkään millainen mä oikeasti olin ja mitä mä oikeasti tunsin, mä olin siinä jo niin hyvä, että uskoin itsekin mun valheisiin. Mun pään sisällä oleva todellisuus meni automaattisesti sellaisen siivilän läpi mun puhuessa ajatuksiani ääneen. Monesti mun puheet muuttui mun tahtomattani valheeksi, ennen kun mä olin edes miettinyt miten mä tällä kertaa valehtelisin. Oonakin uskoi heti, kun mä sanoin meneväni iskemään sen Leevin.
Mä en todellakaan ole iskemässä ketään Leeviä.
Mä karkasin suorilta tein eteisen kautta takapihalle juomaan mun terästettyä boolia siinä toivossa, että mä tulisin niin känniin, etten mä edes tajuaisi missä mä olin. Mun oli pakko tehdä niin, koska mun rintaa puristi pelkkä tieto siitä, että mä olin täällä.
Samalla paikkakunnalla, missä mun sydän särkyi.
Mä en olisi ollut valmis tulemaan tänne vielä, mutta en mä voinut muutakaan. Mä lupasin Oonalle olla sen tukena ja mä oikeasti olin sen sille velkaa. Vaikka mun pää meinasi räjähtää tästä ajatuksesta, mä en silti lähtenyt pois. Mun oli pakko kestää tää ilta, ihan pakko.
Se oli loppujen lopuksi vaan yksi ilta.
Oona ansaitsi saada sen rakkaustarinan ja mä olisin ihan surkea ystävä, jos mä en auttaisi sitä. Vaikka mä juuri nyt olinkin pihalla maanpaossa kuin joku surkimus, niin mä tiesin kuinka paljon se merkkasi Oonalle, että se ei ollut täällä aivan yksin ja mä olisin heti sen tukena, jos jotain tapahtuisi. Mun puhelin oli yleensä aina äänettömällä, mutta nyt mä laitoin sen äänet täysille ja jos Oonalle tulisi hätä, Marimba pärähtäisi soimaan ja mä olisin heti valmiina.
"Onko sulla heittää tulta?"
Mä hätkähdin pojan ääntä ja vilkaisin olkani takaa, kun se Leevi asteli mua kohti mustan hupparin huppu syvällä päässään.
"Onko?" se toisti.
Olihan mulla. Mä en katsonut sitä päin, kun ojensin mun punaisen sytkärin sille ja kaivoin samalla omat röökit esille. Mä en ymmärtänyt ihmisiä, jotka polttivat röökiä, mutta niiltä puuttui sytkäri. Tai sitten se oli joku aasinsilta päästä juttelemaan ihmisille, mistä mä tiesin.
Mä en kauheasti harrastanut small talkia nykyisin.
Leevi ojensi sytkärin mulle takaisin, kun mä kohotin mun kättäni sen toivossa ja se istui mun viereen portaalle. Mäkin sytytin omani ja katselin alaspäin valuvaa pihaa. Talo oli kukkulalla, tosi hienolla paikalla, ja takapihalta menevät portaat johti pihasaunan näköiseen mökkiin, vähän niin kuin meillä kotona. Mä inhosin kaikkea hulppeaa enkä nytkään nauttinut mun olosta. Olisin halunnut olla joidenkin keskituloisten ihmisten tavallisessa kodissa enkä jossain, mikä muistuttaisi mua mun omasta typerästä kodista ja typerästä rikkaasta perheestä.
