Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— o o n a —
"Pärjäätkö sä yksin loppuillan, jos mä lähden Elisan luo?"
Mä kohotin katseeni Eveen, joka katsoi mua takaisin huultaan purren, jännittyneenä.
"Mitä ihmettä? Tottakai mä pärjään!" mä naurahdin, ihan kuin mä nyt kieltäisin sitä menemästä. "Ihan mielettömän ihanaa, jos teillä on nyt kaikki hyvin."
Eve yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, vaikka hymy yritti väkisin tunkeutua sen suupieliin. Varsinkin silloin, kun Eve vaivihkaa vilkaisi portailla seisoskelevaa lyhyttukkaista blondia, jonka hymy sai punan nousemaan Even poskille.
Ne oli niin hitsin rakastuneita toisiinsa.
Eve nyökkäsi hymyillen ja kiersi kätensä mun ympärille. "Kiitos Oona, ku taoit järkeä mun päähän aiemmin", se sanoi hiljaa rutistaessaan mua. "Ilman sua mä olisin karannu täältä sillon alkuillasta."
Mua liikutti sen sanat. Mä olin niin onnellinen Evestä ja siitä, että se uskalsi enemmän ja että mä olin rohkaissut sitä ja ollut hyödyllinen ja saanut aikaan jotain oikeasti hyvää.
"Sitä varten ystävät on", mä vastasin. "Oot rakas."
"Säkin oot, rakkain kaikista."
Mä katsoin kuinka Eve käveli takaisin meidän porukan luokse portaille, liikahti itsevarmasti ihan Elisan lähelle ja Elisa kiersi kätensä sen olan yli ja pussasi sitä poskelle. Ne sanoi heipat kaikille ja lähti sitten käsi kädessä pihatietä pitkin pois. Noin vaan, kaikkien nähden, vaikka vielä muutama viikko sitten Eve oli ollut niin epävarma kaiken suhteen ja etenkin itsensä.
Mä olin Evestä niin tajuttoman ylpeä, että mun sydän vaan pakahtui.
Tunnelma oli hiljainen, kun mäkin sitten astelin muiden luokse. Kaikki tuntui olevan vieläkin vähän shokissa siitä mitä Hennan kanssa tapahtui, eikä mikään ihme. Niin olin mäkin.
Mä olin niin järkyttynyt siitä, mitä Henna oli yrittänyt tehdä Antonille, vaikka samaan aikaan mä en ollut yhtään yllättynyt. Henna vaikutti just sellaiselta ihmiseltä, joka teki niin ja mua vaan kuvotti se ihminen niin paljon. Se oli niin vastenmielinen ja ilkeä, kamalin kaikista. Se oli ainoa asia, joka sai mut epäröimään mun muuttoaikeita, niin suuri valta sillä vaan muhun oli. Se ihminen oli kuin kaikki mun Hakolan kiusaajat olisi nidottu yhteen nättiin pakettiin.
Mä pelkäsin sitä niin paljon.
Mä kuitenkin halusin uskoa, että Antonin suorat sanat olisi vähän laskeneet sitä alas sen pilvilinnoista. Ei kai nyt kukaan kehtaa sellaisen tykityksen jälkeen olla enää ilkeä kenellekään.
"Ihan vitun karsee olo", Jesse päivitteli, se näytti huonovointiselta, kun se nojaili portaiden kaiteeseen. "Mä taidan luovuttaa ja häipyä kotiin nukkuu."
