Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
tässä luvussa jatketaan siitä, mihin luvussa 25 jäätiin, joten mennään edelliseen lukuun verrattuna vähän ajassa taaksepäin. toivottavasti pysytte kärryillä haha.
ihanaa sunnuntaita <3 xx sweetener22
اوووه! هذه الصورة لا تتبع إرشادات المحتوى الخاصة بنا. لمتابعة النشر، يرجى إزالتها أو تحميل صورة أخرى.
— e l i s a —
Mun päässä pyöri miljoona asiaa, kun mä yritin taittaa autoani ahtaaseen parkkiruutuun mun kerrostalon pihassa. Eve ei puhunut matkalla sanaakaan sen jälkeen, kun se kotipihasta lähdettyä pyysi laittamaan radion päälle ja me vaan kuunneltiin listahittejä hiljaisuudessa koko matka. Mä kyllä yritin kysyä oliko se ihan kunnossa ja kaikkea, mutta ei se vastannut mulle mitään, kohautteli vaan olkiaan. Eve yritti parinkymmenen minuutin ajomatkan aikana keräillä itseään ja kyllähän mä sen ymmärsin.
Musta tuntui, että munkin piti tehdä niin, mä vaan olin ihan vitun järkyttynyt Even äidin käytöksestä. Kyllä mä olin tiennyt, että se ei ollut ihmisenä helpoimmasta päästä. Olinhan mä todistanut sen jo silloin vuosia sitten, kun me kohdattiin silmästä silmään Hakolan kirpparilla. Tosin se ei tiennyt silloin kuka mä olin, me vaan satuttiin sinne samaan aikaan ja jouduin kaiken lisäksi vielä sanaharkkaankin sen kanssa. Even äiti arvosteli silloin kovaan ääneen mun ja Ronjan puuttuvia käytöstapoja ja päätteli ääneen, ettei meidän kaltaisten hörhöjen näköisten tyyppien voi edes olettaa käyttäytyvän hyvin. Se sanoi sen olevan lähtöisin kotikasvatuksesta ja mä hermostuin, sillä Ronja oli vain paria kuukautta aiemmin joutunut olosuhteiden pakosta muuttamaan pois alkoholistiäitinsä nurkista. Ronja oli silloin hitto vasta 15-vuotias. Mä taisin sanoa Even äidille ja Even silloiselle poikaystävälle Roopelle, joka oli siinä mukana arvostelemassa meitä, että mä olin lukenut keski-ikäisten naisten ja teini-ikäisten poikien olevan pahimpia toisten lyttääjiä. Mä muistaakseni annoin vielä pienet aploditkin niille siitä hyvästä, että ne kaksi piti tilastot todenmukaisina.
Kun Eve aiemmin pyysi mua jäämään tuekseen äitinsä kohtaamisessa, mua vähän jännitti tunnistaisiko se mua, mutta ei se onneksi kai ollut tunnistanut. Mulla oli kolme vuotta sitten ollut pitkä tukka sivusiilillä varustettuna ja vähän pyöreämmät kasvot ilman tatskaa, tuskin se mua osasi siihen henkilöön yhdistää. Eipä sillä, että sillä mitään merkitystä loppupeleissä edes olisi.
Even äiti inhosi mua, oli meillä ollut sanaharkkaa tai ei.
Se tunne oli myös aivan täysin molemminpuolinen, oikeasti, mun oli tehnyt mieli lyödä sitä ämmää siitä hyvästä, miten törkeästi se kohteli Eveä. Se koko keskustelu oli niin järkyttävää paskaa alusta loppuun, Even äiti heitti ilmoille kaikki ne argumentit, mitä sen ei todellakaan olisi pitänyt sanoa ääneen. Mun sydän särkyi jo pelkästään siitä, että mä jouduin todistamaan sen — mä en uskaltanut edes miettiä miten pirstaleina Eve mahtoi olla juuri nyt.
